Vanha vuosi jää, murruinko? Toivon niin.

Vuosi 2016 on edustanut numerologisesti tarkasteltuna loppuunsaattamisen lukua 9. On puhuttu puhdistumisen vuodesta. Kohdallani tämä pitää ainakin hyvin paikkansa. Koen, että olen riisunut lähes kaiken vanhan yltäni, luonut nahkani jälleen kerran. Vuosi on ollut raskas, välillä jopa uuvuttava, mutta samalla myös hyvin elämänmakuinen. Olen mennyt kuin mummo lumessa, eteenpäin, tietäen että hyvä tulee, kun vaan nyt jaksan. Sitä paitsi matkanteosta voi ottaa ilon irti. Tehdä vaikka lumienkeleitä välillä.

Olosuhteissani tapahtui isoja muutoksia, urallani tapahtui merkittävä siirtymä kohti uutta, tavassani olla parisuhteessa tapahtui muutoksia, äitinä oleminen vaati jälleen uuden levelin saavuttamisen, tuli uusia maisemia, uusia ihmisiä. Tänä vuonna tapahtui paljon sellaista, mihin aiemmin olisin reagoinut panikoiden. Olen vieläkin kovin herkästi tunteva ja tulistuva, mutta osaan jo monessa kohtaa katsoa asioita kauempaa ja hyväksyen, sillä mistä minä tietäisin, onko minun silmissäni katastrofaaliselta näyttävä asia kuitenkaan kokonaisuuden kannalta katastrofi. Ei, ei se ole ollut. Kaikki on mennyt koko ajan sujuvasti eteenpäin. Vaikeat paikat sujuvammin, kuin aiemmin olisi mennyt. Mitä nopeammin päästää irti pelosta ja draamasta, sitä nopeammin pystyy löytämään rauhallisen toimintatavan ja myötätunnon tilanteissa kaikkia osapuolia kohtaan.

Siis vuosi 2016. Olit viimeistenkin esteiden voittamista, peloista luopumista, uuden opettelua, irrottautumista vanhoista unelmista, materiaalisia muutoksia, uusien kauniiden näkymien luomista - ja olet vaatinut minulta voimia. Ihan kuin jokin olisi tiristänyt minusta esiin pisaroita, verta tai kyyneliä, mutta maahan osuessaan ne puhkesivatkin kukkaan  niin nopeasti, nopeasti. Tätä kasvua on kaunista seurata. Kauneimpina kukkasina näen läheiseni ja monet kohtaamani ihmiset. Sylejä on ollut ja ihmeitä on tapahtunut. Unelmat ovat alkaneet tulla näkyviin. Vilkuttelemaan jo, että täällä ollaan mummo, kahlaa vain eteenpäin.

Ja olen valmiina uuteen kierrokseen. Vuosi 2017 aloittaa uuden yhdeksänvuotisen syklin numerologisen ajattelutavan mukaan. Oli siis jo korkea aikakin vähän riisuutua. Mutta murruinko? Miksi ylipäätään toivon, että olisin murtunut? Siksi, että kirjoitin itselleni kesällä Valorunon, joka kertoi, että kaikesta sisäisestä työskentelystäni huolimatta sydäntäni ympäröi vielä suojakuori. Kun on herkkä ja kaikki tuntuu niin syvällä, voi joskus vähän rakennella suojia. Sitä näköjään onnistuu rakentelemaan semmosia itseltään salaakin. Tai ilmeisesti se oli jotain vanhaa sekin. Louhintamenot ovat olleet muutaman vuoden meneillään, mutta pääsinkö jo paljaaksi asti? Murtuiko taika? En tiedä, mutta tässä on joululahjani teille - runo, jonka kirjoitin itselleni. Se on paljasta, jos jokin. ;)

Kivisydän, kivisydän,

jo kuoret murtuu.

Kivisydän, kivisydän,

vanhaan kipuun turtuu.

Salli sen hajota sen kylmän kuoren,

anna itsesi käydä yli tuulisen vuoren.

Kiipeä korkeammalle, kurkota vielä.

Näe itsesi seisomassa voittajana siellä.

Voitat itsesi, pelkosi, kaikki tyynni,

mene kauas, mene pitkälle

ja tiedät syyni.

Sua työnnän kohti kohtaloas, on tullut jo aika,

murtaa kivisen sydämen taika.

Uskalla kokea se vanha tuska,

loppu on silkkaa helpotusta.

Kun nyt et pakene, kun pysyt ja katsot sen loppuun, 

tiedät se kannatti, ei syytä hoppuun.

Kyyneleet näkymättömyyden, häpeän ja surun,

kaiken kylmyyden hajotat pois kuin purun.

Ja mitä jäljelle jää kun rakkaus sataa?

Sinä vuorella

ja alhaalla aika se mataa.

Hengität kevyesti, kevyemmin vuoristoilmaa

ja otat askeleen, toisenkin,

kohti uutta maailmaa.

Hyvää joulua sinulle ja potkua tulevaan vuoteen 2017 sekä uuteen alkavaan sykliin. 

Noustaan sinne vuorelle porukalla! <3

Kaikkea sitä ihimisen pitää!!!

Nyt oli niin eriskummallinen maalauksen syntyprosessi että kerronpa sen teillekin.

Noudatan nykyään vahvasti vaistojani. Seuraan päähänpälkähdyksiäni. On ollut aikaa testata sitä käytännöstä ja tulokset ovat olleet ällistyttäviä. On ollut pakko uskoa, että pälkähdysten seuraamisessa on itua. Annan tästä ihan käytännön esimerkin omasta elämästäni myöhemmin - se on huikea ja ihastuttava tarina. ;) Mutta nyt kerron, miten intuitioni toimii maalatessa.

Jokunen viikko sitten halusin maalata. Maalasin ensin siveltimellä vihreälle pohjalle valkoista ja keltaista. Siihen tuli vene, jossa oli polvillaan nuori neito. Tuli päähäni sana "uhrimorsian". Sitten tuli tunne, että se pitää sotkea. Pyyhkiä pois sormilla. Ja silmät kiinni käyttää kaikki loppu väri siihen. Tämä oli jotain uutta. Olin joskus aikoja sitten maalannut osan maalauksesta sormillani, mutta että maalata silmät kiinni. Ja sotkea. Vai niin. No, tokihan sitä voi kokeilla.
Ja se oli hauskaa! Suljin silmät ja annoin sormien mennä ihan omassa rytmissään ja tanssia kankaalla, kunnes tunsin olevani valmis.

Jätin maalauksen kuivumaan tietäen, että se jatkuisi joskus vielä tästä. Siinä vaiheessa kuvittelin, että siihen keskelle tulisi jotain herkkää ja pientä. Ehkä valkoisella. Kun mun mieli tykkäis semmosesta. Hennosta ja harmonisesta. Maalattu pohja unohtui kuitenkin pitkäksi aikaa komeroon. Ja syystä. Sen aika ei ollut vielä.

Eräänä päivänä ystäväni, kaimani ja tuleva yhtiökumppanini Anne pyysi minua tekemään 1-vuotiaalle kummitytölleen taulun. Päätin kutsua ihmisiä katsomaan, miten työskentelen ja maalata Hildalle yleisön edessä. En useinkaan tiedä enkä edes mieti etukäteen, mitä värejä kenenkin maalaukseen tulee. Ne tulevat siinä hetkessä, kun katson värituubeja. Poimin ne sisäistä tietoani noudattaen ja joskus esittäen varmistuskysymyksiä - tarvitaanko tätä, entä tätä? Mutta koska yleisön edessä työskenteleminen jännitti, kyselin jo illalla valmiiksi, mikä maalauksen sävymaailma olisi. Tuli mielikuva että vihreällä pohjalla keltaista. Jotakin pinkkiä myös. Roiskeita.

Yöllä kuitenkin tyttärelleni nousi hurjan kova kuume, enkä päässytkään seuraavana päivänä maalaamaan. Laitoin Annelle yöllä viestin tilanteesta ja pyysin, että laita sieltä mun kaapista keskeneräinen työ esille niin kävijät saa vähän edes sitä, mitä olin luvannut - kurkistuksen työskentelyvaiheisiini. Edellisillan värivalinnoistani tietämätön Anne laittoi minulle aamulla liiketilastamme tuon ylläolevan kuvan. Hän hihkui, että ei hätää vaikka en päässytkään, koska olin jo aiemmin aloittanut kummitytön taulun. Hihhii!!! Niin olinkin! Samalla hänelle selvisi, miksi hän oli ostanut tuon pienen taulutelineen edellisenä päivänä hieman ihmetellen ja tietämättä, mihin sitä tultaisiin tarvitsemaan. Koska molemmat luotamme pälkähdyksiimme, tämmöistä riemukasta tapahtuu meille yhtenään.

Viimein tuli päivä, jolloin sain jatkaa maalausta. Katsoin maalipurkkeja ja ymmärsin, että sen pienen hennon valkoisen haaveeni sain kuopata saman tien. Valituksi halusi tulla mm. voimakkaan punaista, lisää keltaista ja sinistä. No onneksi myös valkoista. Varmistelin vielä kysellen joka purkista, että ihanko tosi tämä. Joo joo, tuli vastaus sisältäni. Pelotti, että nyt menee kaunis alku ihan pilalle näillä väreillä, mutta tottelin. Olinhan jo monta kertaa saanut aiemminkin todeta, että joku suunnittelee mua paremmin. Parasta siis suostua.

Seuraavaksi olin valitsemassa sivellintä, mutta mikään niistä ei näyttänyt olevan tulossa mukaani. ainoastaan palettiveitsi ja pieni kepin päässä oleva töpöttelysieni. Kun oikein vetoavasti pyysin, että eikö nyt edes yksi sivellin, niin yhden ison sain luvan ottaa. Aloitin tekemällä seoksen hiekkamassasta ja kirkkaanpunaisesta. (Argh!) Kyllä. Kirkkaanpunaisesta! (Onks pakko jos ei taho??) Ja ei muuta kuin palettiveitsellä heittelemään massaa maalauksen päälle. (Yhyy!!!!)

Seuraavaksi hoksasin, että maalausta on jatkettava sormin. Punaisen päälle sain kuvioida valkoista ja pinkkiä. Olo oli vieläkin vähän hermostunut, mutta toiveikas. (Ehkä tämä tästä kuitenkin ihan kauniiksi muodostuu, vaikka ei minun makuuni ole tämä väriyhdistelmä. Liian rauhatonta.) Oli muistutettava itseä, että en maalaa itselleni vaan pikkuiselle tytölle, joten jatkoin. Kaksi tummaa vihreän sävyä halusi paljon vettä sekaan ja räiskyväksi lätäköksi kankaalle ja kulmissa valmiina olleet auringot oli tuotava paremmin esiin. (Kuka itseään kunnioittava taiteilija maalaa auringon nurkkaan ja siitä säteitä?? No minä, näköjään.)

Seuraavaksi minulle alkoivat "huudella" sininen ja punainen (Ei kai?? Yyh.) ja puinen töpötyssieni, mutta keppipää edellä (Et oo tosissas!!!! Kepilläkö mun pitää maalata?? Huoh.) Täytyi hahmotella tyyppi sinipunaisella ja sille kaveri. Tyypistä tuli ritarimainen fiilis. Tai jotenkin sankarimainen, joten kuvittelin pitkään toisen hahmon olevan tietenkin morsian. Prinsessa. Ja hetken se olikin. Kruunu päässä. Tanssimaan ryhtymässä. (Tietenkin, prinsessamaalaus tytölle!)

Hinkkasin ja hinkkasin kepukalla hahmoja esiin, jonka jälkeen sain siirtyä taas sormivärimaalaukseen. (Paluu juurille, hehe.) Hahmot saivat ympärilleen valkoista utua ja lisää keltaista, jolloin välähdyksenomaisesti oivalsin, että sehän onkin eläin eikä prinsessa. (Jaa. Vai ei prinsessamaalausta tytölle. Ei sitten.) Samalla Anne kurkkasi olkapääni takaa ja hihkui, että siinähän on kenguru!!! Ja niin sain jatkaa maalaamista musiikin siivittämänä. Anne laittoi soimaan Youtubesta "Katso kenguru loikkaa". (Voi elämä!!!) Loppujen lopuksi se tanssikaveri muistutti montaakin erilaista eläintä, kuten laamaa ja dinosaurusta, lohikäärmettäkin, mutta Hilda itse saa nähdä siinä sen, mitä se hänelle on. Lopuksi koristelin kuvan peridooteilla ja hiotuilla simpukoilla. Ihan viimeiseksi sain käyttää vähän sitä sivellintäkin ja sivellä liekkejä kullalla. (Tadaa!!!!)

Tanssi mun kanssain,

oi tanssi, oi tanssi!

Lähdetkö vai paljastatko?

Pari vuotta sitten aloin tuntea ajautuneeni avioliitossani paikkaan, josta ei ollut paluuta. Olin luisunut sinne vähitellen, tuntenut sen tapahtuvan kykenemättä korjaamaan kurssia.
Olin suorittanut parisuhdetta. Pyrkinyt olemaan hyvä vaimo. Toteuttanut vuosia toisen toiveita, jotka olin itse tämän toiveiksi olettanut. Siinä hommassahan ei voi olla koskaan riittävä, sillä oma mieli on hanakka keksimään uusia vaatimuksia. Odotusten täyttäminen on turhauttavaa hommaa, jossa ei koe koskaan saavansa riittävästi kiitosta. Etenkään, jos toinen ei tiedä, että toinen tässä juuri taas hänen eteensä uhrautui. Fiksumpaa olisi ollut sanoa se kaikki ääneen. Mitä odotat minulta? Miten voisin parhaiten tukea sinua puolisona? Kertoa, mitä itse kaipaa. Ilman kiukkua äänessä.

En tiedä missä vaiheessa se meni siihen, että molemmat pyörittivät oletettuja odotuksia niin sujuvasti, että kumpikaan ei enää tiennyt, mitä toinen haluaa - saatikka, mitä itse haluaa. Oliko koskaan tiennytkään? Yritin monta kertaa ottaa puheeksi vaiettuja asioita, mutta koska meille ei ollut syntynyt avointa keskustelukulttuuria (hiljaisia oletuksia sitäkin enemmän), se oli vaikeaa. Olin huono puhumaan, vaikka olen täynnä sanoja ja tunteita. Myönnän. Olin huono puhumaan. Puhuin liian harvoin tärkeistä asioista. Puhuin väärillä äänensävyillä. Liian opettaen tai liian vihaisesti. Loppuun saakka mietittyjä ajatuskuviotani suoltaen. Sellaiseen on vaikea vastata, etenkin jos toinen on harjoitellut aroista asioista puhumista itsekin liian vähän.

Erosimme, vaikka se oli ollut vuosia pahin pelkoni. Sitä en olisi koskaan halunnut. Lopulta halusin vain sitä. En kestänyt enää. Helppo olisi sanoa, että en kestänyt enää sitä toista, joka niin huonosti täytti tarpeitani. Ehkä totuudenmukaisempaa on sanoa, että en kestänyt enää itseäni. Sitä millaisen näytelmän olin luonut. Sitä, että en ollut osannut ilmaista tarpeitani. Haavoittuvuuttani. Sitä, että olin esittänyt vahvaa vuosikaudet. Naista, joka selviää mistä vaan eikä tarvi ketään. Ei ole kivaa semmoisen rinnalla. Kaikki haluavat olla tarvittuja. Joten erosimme.

Jotain ehdin sentään oppiakin. Pelkäsin ennen kovasti toisten suututtamista. Miellytin mieluummin kuin otin riskin siitä, että joku saattaisi loukkaantua. Mieliksi eläminen on varma keino kadottaa ja uuvuttaa itsensä ja tuhota parisuhteensa. Minä uuvutin itseni olemalla todella hyvä vaistoamaan, mitä minulta odotettiin ja toteuttamaan sen hymyssä suin. Niin työelämässä, ihmissuhteissa, kuin erilaisissa "velvollisuuksissakin". Velvollisuus on lainausmerkeissä siksi, että nykyisellään en enää tunne velvollisuuksia. Ainut velvollisuudeksi tunnistettava asia on olla totuudellinen. Kaikki muu on ihmisten luomaa. Mutta. Onneksi sain niin monta lasta, että ymmärsin päästää irti velvollisuudentunteesta johtuvista asioista ja keskityin vain itselleni tärkeisiin. Harjoittelin sanomaan ei ja ottamaan vastaan vastapuolen mahdollisen pettymyksen. Sen lisäksi, että ymmärsin mulla olevan oikeuden mun tunteisiin (Kiitos Putouksen Antsku ;) ymmärsin, että vastapuolella on myös oikeus sen tunteisiin, eikä minun tarvitse yrittää pehmitellä niitä. Tämä oli tärkein oppimani asia, minkä muutin suhdekäyttäytymisessäni jo ennen eroa. Se ei ollut kuitenkaan riittävää ja tulkittiin ehkä väärin. Olin hankala läheisilleni, koska en yhtäkkiä enää toiminut, kuten oli totuttu. Se oli itsellenikin pelottavaa, mutta kannattavaa. Voin nykyään todeta, että hylätyksi tulemisen pelko ei enää estä minua puhumasta totta tunteistani ja toiveistani. Uskallan sanoa, että tätä en halua tai jaksa juuri nyt.

Olen nyt melkein vuoden ajan saanut uuden mahdollisuuden tutkia itseäni kumppanina ja kasvaa parisuhteen toisena osapuolena. Kovaa settiä on ollut, myönnetään. Olen harjoitellut puhumaan. Ottamaan esiin vaikeita asioita. Näyttämään vanhoja haavojani. Se on helppoa. Mutta myöntämään keskeneräisyyteni, olemaan täysin paljaana - se on vaikeaa. Vieläkin puhun liian opettavalla äänensävyllä, myönnän. Mutta puhun. Se on hyvä. Huudankin. Huomaan, että kaikki vuosikausia patoamani turhautumisen tunteet ryöpsähtävät monesti liialla voimalla. Mutta en halua padota enää, koska se on varma tie kauas toisen luota. Vaikeneminen tekee vaikeaksi navigoida luokse. Jos ei kerro, mikä satuttaa, toinen ei voi tietää. Jos ei kerro, mikä tuntuu hyvältä, mitä tarvitsee tai pelkää, toinen ei voi tietää. Sillä meillä on kaikilla omat haavamme ja omat pelkomme. Toisella ei ole omistamme aavistustakaan, ellemme sano niitä. Vaikka sitten joskus kiivaastikin.

Olen monta kertaa yrittänyt paeta. Etsinyt syitä sille, miksi tämä ei voisi onnistua. Pelännyt eroa, pelännyt läheisyyttä. Yrittänyt tehdä siirtoja ennakoiden, että ei ottaisi kipeää sitten jos. Käsitellyt asioita analyyttisesti, mielen tasolla. Yrittänyt viilentää itseäni, olla järkevä. Pelännyt antautua. Pelännyt päästää toista lähelle. Mutta kaikista eniten olen pelännyt armoa. Kyllä. Tämä oli kuluneen syksyn suurin oivallus. Paljon helpompaa olisi kävellä nenä pystyssä pois, syyttää toista kaikista niistä haavoista, joiden arpiin hän on osunut. Silloin saisi pidettyä illuusionsa asioista, eikä tarvitsisi katsoa sisäänsä. Kun jää, joutuu katsomaan, mitä rumaa itsestä on juuri pullahtanut esiin. Siinä hetkessä tuomionkin vastaanottaminen olisi helpompaa kuin armo. Tuomituksi tullessa saisi olla vihainen tuomitsijalle. Mutta armo pakottaa polvilleen. Myöntämään virheensä. Myöntämään, että itsessä on sellaista rumuutta, mitä ei kestäisi katsoa. Huhhuh, millaista se on. Mutta olen saanut tutustua armoon ja se on ollut uuvuttavan ihana tuttavuus. Tulen tapaamaan sen vielä, tiedän sen, mutta sillä kertaa en enää pyristele karkuun. Olen antautunut.

Haluan katsoa sinua silmiin,

niin kauan, että tekee mieli piiloutua,

että tunnen oloni jo hävyttömän paljaaksi.

Ja vielä senkin jälkeen

katsoa syvemmälle,

Vaikka paljastumisen pelon kyyneleet jo virtaisivat kasvoillani.

Haluan katsoa sinua silmiin,

ihastella kauneuttasi ja syvyyttäsi, 

kauhistumatta kipuasi

silitellen silmilläni sen arimpia kulmia

suudellen pois kaiken pahan.

Haluan katsoa sinua silmiin.

Saada sinut tuntemaan,

mitä on näyttää ja tulla nähdyksi.

Mitä on, kun pelkää, mutta näyttää silti.

Mitä on, kun paljastumisen julmalla hetkellä luulee putoavansa iäksi,

mutta käsi tarttuukin käteen, 

eikä jätä yksin pimeään.

Haluan katsoa sinua silmiin.

Sukeltaa kanssasi pehmeään ja synkkään.

Keinua kevyesti ja tulla vedetyksi pyörteeseen

syvemmälle ja syvemmälle.

Haluan katsoa sinua silmiin,

sukeltaa onkaloihisi, 

huutaa perääsi, saada kiinni. 

Nousta ulos kosteana hiestä ja kyyneleistä,

huohottaen jännityksestä ja siitä riemusta, 

että päästit minut sisääsi,

näkemään sen kaiken.

Pisteestä pisteeseen

Elämässä tulee tarkistuspisteitä. Tapahtumia, joissa on tehtävä valintoja. Niin kauan, että vihdoin ymmärtää, mistä on luovuttava. Mitä on murrettava itsestä irti voidakseen olla olemassa enemmän omana itsenään, omassa voimassaan. Paljaana. Voidakseen seisoa tyynenä kaiken keskellä. Koska kenenkään elämä ei ole pelkkää onnea. Ei tasapainoista pötköttelyä eteenpäin. Tulee tarkistuspisteitä, joissa kysytyään, mikä on sinulle todella tärkeää. Minkä vuoksi olet valmis taistelemaan? Mikä on käynyt pelkäksi taisteluksi? 

Kun nyt katson taaksepäin elämääni, tajuan, että ne iskut palleaan olivat kaikki niitä - tarkistuspisteitä. Luojan kiitos lopulta pysähdyin. Lakkasin väittämästä, että ei ottanut kipeää. Koska otti. Kauan ottikin. Niin kauan, että lopulta uskaltauduin tekemään tilaa sydämeni ympärille. Pudottamaan pois vanhoja asenteita ja rajoituksia. Antamaan aikaa sydämeni luoda onnellisuutta kaaoksen keskelle. Luoda tyyneyttä uusien iskujen varalle. Koska uusia tarkistuspisteitä aina tulee. 

Meillä on kaikilla tarkistuspisteemme. Kipumme. Mutta mitä teemme, kun sellainen osuu kohdalle? Panikoimmeko? Syytämmekö muita? Syyttelemmekö itseämme? Käperrymmekö kasaan vai ojennummeko suoraksi?  Otammeko rauhallisen askeleen kohti sitä, mikä on ainut oikea valinta silloin, kun isku tulee? Astummeko kohti rakkautta ja myötätuntoa? Kohti lempeää näkökulmaa. Vai rakentelemmeko peloissamme suojamuurin selityksistä? Väistelemmekö totuutta? Kovetammeko itsemme vai sallimmeko sulaa? 

Ei tarvitse hävetä mitään. Elämä antaa kyllä kaikille muillekin. Kaikille se antaa. Toiset vain peittävät sen paremmin. Kun isku tulee, on tärkeintä, miten sen kanssa toimit. Miten rakkaus toimisi?

Oletko omalla polullasi?

Meillä jokaisella on oma matkamme, jota kuljemme voimiemme ja parhaan tietomme mukaan. Kukaan ei tiedä toistensa poluista. Vahvan näköinen ihminen on saattanut läpikäydä isoja kriisejä tai ehkä hän ei ole vielä uskaltanut särkyä laisinkaan. Me emme tiedä. Särkynyt ihminen taasen voi olla rohkeampi kuin moni muu. Hän on särkyessään ottanut tärkeän askeleen kohti ehyeksi tulemista. Uskaltautunut katsomaan pimeyteensä.

Itse koen tulleeni ehjemmäksi sen jälkeen, kun uskalsin särkyä esikoiseni isän itsemurhan jälkeen. Annoin vihdoin itseni tulla näkyväksi itselleni kaikkine heikkouksineni ja tunteineni. Sen jälkeen kokosin elämäni aidoista aineksista, asioista jotka olivat minulle totta. Asioista, jotka saivat minut hehkumaan. Kaikenlainen hyväksynnän hakeminen ja toisten mieliksi eläminen sai jäädä. Olin saanut neljä lasta, joista vanhimmalle olin nyt ainut vanhempi. Jaksaakseni arkea lasteni tukena elämästä oli karsittava kaikki sellainen, mikä ei ollut aidosti itsestäni lähtöisin.

Ja lopulta kaikki oli muuttunut. Oli alkanut syntyä kuvia ja sanoja. En pystynyt lopettamaan sitä. Sanouduin irti sosiaalityöntekijän virastani ja heittäydyin. Ryhdyin työkseni luomaan taidetta ja kirjoittamaan ihmisille kannustavia runoja. Jouduin päästämään irti paljosta sellaisesta, mitä olin vuosia rakentanut, kyetäkseni tekemään sitä, mikä täytti minut ilolla. Nyt olen perustamassa liiketilaa Seinäjoen sydämeen ihanan yhteistyökumppanin kanssa ja täynnä intoa sekä jännitystä uuden edessä. 

Matkani on ollut täynnä hengästyttäviä käänteitä, uuvuttaviakin, mutta olen onnellinen myös niistä pätkistä, jotka kuljin kontaten polvet ruvella. Niiden ansiosta olen nyt tässä. 

Ja edelleen osan matkaa mennään ryömien, mutta luovuttamatta - katse aina horisontissa ja rakkaus sydämessä.

Jos haluat tutustua matkaani tai saada eväitä omallesi, kirjani Kerros kerrokselta on lainattavissa monista kirjastoista tai tilattavissa minulta. Tuon maalauksiani ja mietteitäni esille Seinäjoen Törnävän kirjastoon ajalle 8. - 30.9. 

Toivon, että otat itsellesi hetken ja tulet tutustumaan nykyiseen työhöni, koska kuvani ja tekstini on tarkoitettu jaettaviksi. Ja koska saatat saada niistä juuri sen oivalluksen, jonka työntämänä uskallat ottaa seuraavan askeleen omaa hyvinvointiasi kohti.

Olen itse paikalla kirjastossa 21.9. klo 14 alkaen, jolloin kirjoitan kaikille halukkaille henkilökohtaisen runon.

Toivottavasti näen sinut silloin.

Paluu päiväkirjaan, terveisiä tuolta puolen

Aloitin blogini kirjoittamalla otteita vanhoista päiväkirjoistani. Nyt tuntuu siltä, että on palattava päiväkirjaan, vuoteen 2014.
Juttelin siihen aikaan paljon enkeleille ja esikoiseni kuolleelle isälle. Hän teki itsemurhan marraskuussa 2013, vammauduttuaan vakavasti aiemmin sinä vuonna. Me olimme eronneet jo vuosia aiemmin, mutta keskustelimme paljon ja tuota keskustelemista jatkoin hänen kanssaan myös hänen kuolemansa jälkeen. Tunsin alkuun hänen läsnäolonsa hyvin voimakkaana ja minulle oli lohdullista ja luontevaa jatkaa juttelua hänen kanssaan. Varsinkin, kun enää ei tarvinnut varoa mitään keskustelunaihetta. Uskalsin ottaa puheeksi kaiken, mikä mieltä vaivasi.

En tiedä, oliko kaikki "keskustelu" mitä päiväkirjoissani kävin vain mielikuvituksen tuotetta, mutta olo oli aina hyvin rauhallinen niiden keskustelujen jälkeen. Vaikka välillä itkin ja kirjoitin, oli lopulta olo seesteinen ja ymmärrys itseäni ja elämää kohtaan vähäsen lisääntynyt. Julkaisen tämän pätkän silläkin uhalla, että jotkut pitävät minua vähintäänkin hulluna. Heillä on siihen toki oikeus. Tässä tekstin pätkässä oli kuitenkin itselleni tärkeitä oivalluksia tuottavia kohtia, joten kenties joku muukin itsemurhan tehneen läheinen voi saada niistä jotain apua. Toivon, että joku jossain saa tästä apua irtipäästämiseen ja suostumiseen. Elämän jatkamiseen. Anteeksiantoon.
Haluan vielä sanoa kaikille tyttäreni isän läheisille, että en missään tapauksessa halua loukata ketään. Toivottavasti ymmärrätte, miksi julkaisen tämän ja toivottavasti tekin saatte tästä lohtua. Me kaikki olemme varmasti pyörittäneet samoja kysymyksiä ja samanlaista syyllisyydentunnetta. Toivon, että voisimme vapautua siitä jo lopullisesti.

Päiväkirja 6.11.2014

(juttelua enkelille)
- Mun on vieläkin tosi ikävä Kookoota ja vaikea ymmärtää, että valot sen kämpässä on jonkun toisen sytyttämät. Olisko sulla mitään neuvoa mulle tämän asian suhteen?
- Ymmärrän ikäväsi, mutta tiedäthän itsekin, että voit olla yhteydessä häneen ja muuhun henkimaailmaan sydämesi virran kautta (Huom! Kaikki voivat!) niinkuin olet monesti ollutkin. Olet usein vähän hätäinen. Keskity paremmin. Kuvittele mielessäsi, miten sytytät valon sydämeesi, ihan kuin astuisit huoneeseen. Pääset läsnäolevaksi paremmin ja puhtaampaan yhteyteen.
- Okei. Kiitos neuvosta. Olisko nyt mitenkään mahdollista jutella Kookoon kanssa? Voisitteko enkelit tuoda Kookoon tänne, kiitos.

- Hei Kookoo.
- Hei Anne.
- Mua rupiaa heti itkettämään.
- Älä ny vänäjä siälä. (humoristisesti)
- Et sä voi tajuta sieltä näkövinkkelistä, miten vaikeaa tämä on ymmärtää. Että justihin on kuullu sun vitsailun ja naurun hirnunnan...
- Hirnunnan, justihi joo! Itte hirnut.
- No ei oo hirviän paljon viime aikoina naurattanu, äläkä keskeytä mua. Että kun on justihin kuullu ja sitte pitäis yhtäkkiä tajuta ettei kuule sitä enää koskaan.
- Niinhän sä luulet.
- No kyllä mä tiedän että pystyn sut kuulemaan vieläkin, mutta se on niin eri asia. Haluaisin, että olisit viälä elossa täällä.
- Sä haluat mun takia, mutta mä en halua. Koita ymmärtää ihan oikiasti, että mulla on kaikki hyvin täällä. Ei mua tarvi sääliä. Eikä teidän tartte sääliä ittiännä.
- Mitäs sitten?
- Nauretaan vaan ja hirnutaan yhdes. Mun ei tartte enää peljätä mitään. Mä olin niin jumalattoman väsyksis. En jaksanu enää yhtään. En mä sua siinä ajatellu enkä edes E:tä (tytärtämme). Ei siinä pystyny ajatella muuta ku en jaksa, en jaksa, en jaksa!
- Mä vaan mietin koko ajan että olis pitäny puhua sun kans oikeista asioista, asioista joita näin sun katseessa.
- Mieti ny. En mä olis jaksanu.
- Niin mutta jos se olis mennykki niin, ettet olis enää jaksanu esittää reipasta ja olisit saanu purkaa sitä väsymystä ja pelkoa ja häpeää ja kaikkea ja olisit sitte jaksanu paremmin?
- Jos ja jos olisit. Arvaa olisko sitte hävettäny?
- No varmaan, mutta mä en olis tuominnu sua.
- Etpä vähää. Et olis kattonu samoin enää. Emmä olis voinu tulla E:täkään hakemaan kun kaikki olis tiänny.
- Kaikki tiesi ja silti sait tulla.
- Niin mutta se asia oli jo meidän välis eikö?
- No joo, kai se vähän luottamusta nakersi.
- No nii justihi. Äläkä syytä ittiäs ja piinaa näillä kysymyksillä. Kaikki meni ihan hianosti näin.
- Hianosti??? Hulluko sä oot?!! Vai meni hianosti!?
- Ei mun ottanu kipiää. Kipiämpää otti elää.
- Tajuaksä miten kipiää meidän ottaa elää sun teon jälkeen?
- Sillä hetkellä tuntu että kaikilla olis helpompaa. No joo joo, tyhymä ajatus. Älä ny itke.
- Tuliko sulle yllätyksenä miten monet välitti susta näin paljon?
- No vähän joo. Anteeksi kauhian paljon kaikille. En olis halunnu satuttaa mutta mulla ei ollu vaihtoehtoja. Jotenkin sen tiäsi että nyt oli tultu maaliin.
- Mikset voinu hyvästellä meitä?
- Olisin menny puihin. Kun oli jo aika. Sen vaan tiäsi.
- Kyllä mäki sen jotenki tiäsin, että tää päättyy viälä kurjasti ja nyt kun se on päättyny niin tekis miäli osata perua. Että kun olis osannu auttaa.
- Itte pitää ittiänsä auttaa. Ei muut pysty. Kaikki auttaa itte ittiänsä. Ei sun tartte pelastaa ketään.
- Niin mutta edes E:n takia?
- No tuata sä ny et usko enää ittekkään.
- No en niin. Kiitos aivan ylipaljon että tulit. Mä oon tosi pahoillani kaikesta millä oon sua satuttanu. Anna mulle anteeksi.
- No nää on sovittu jo. Meillä on kaikki okei. Nähdään!

Nyt kun kirjoitin tämän keskustelun uudestaan, tunteet nousivat pintaan. Sen verran, että en osaa sanoa enää mitään. En tehdä hienoa lopetusta tähän juttuun. Huhhuh. Mutta kyllähän mun täytyi tuo anteeksipyyntö välittää eteenpäin. Onneksi uskalsin.

Joku suunnittelee sua paremmin

Tiedättekö, minä uskon täysin siihen, että me ollaan aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Vaikkei tuntuis siltä. Vaikka tuntuis siltä, että vastustaa. Että on myöhässä. Ei ole. Sitä vain luulee. Pää huikkii ahdistavia ajatuksia ja me hölmöläiset niin usein uskomme niitä. Niinkuin minä tänään labran odotustilassa.

Tänään selvisi, että mun odottamisen kärsivällisyysrajani on 35 minuuttia. Siinä vaiheessa odottamista rauhattomuus kävi niin isoksi muiden huidellessa koko ajan ohitseni että vähän kysäisin että onkohan täällä ajat myöhässä. Joku lupasi selvittää. Odotin toiset 35min eikä sitä jokua enää näkynyt. Sitten kysyin joltain toiselta ja pääsin verikokeeseen yli tunnin ajanvaraukseni jälkeen. Saadakseni kuulla, että minua oli kutsuttu kyllä. En ollut kuullut. Mitä ihmettä??? Miten niin en ollut kuullut? Tulin vartin etukäteen ja yritin korva tarkkana seurata, koska vuoroni tulisi. Siinä vaiheessa mieleni riehaantui. No niin, ääliö. Mitenkäs nolona nyt oot? Ajat myöhässä. Itte et menny kun kutsuttiin. Häpeä nyt. Haiset hieltäkin. Lisäksi selvisi että aikani näkyi kyllä koneella mutta lähete puuttui. Hoitaja joutui vielä soittelemaan lähetettä osastolta ja häpeilin entistä enemmän aiheuttamaani vaivaa ihmiselle, jonka piti ottaa vain lapsipotilaita sen aamun. Sinne nyt änkesit häirittemään. Joku lapsi joutui nyt varmaan odottamaan sun takia. Hienosti toimittu Anne. Hiki pirskosi lisää. Kiittelin ja pyytelin anteeksi ja lähdin verikokeen jälkeen helteeseen. Autolla jonka tuuletus ei pelaa. Mieli lateli kaikki mahdolliset syyt miksi minun pitäisi hikeentyä nyt kunnolla. Auto kuumeni paistinpannuksi kun tuolla lailla tonttuilit. Tapaaminen rakkaan ystävän kanssa viivästyi. Et ehtinyt juttutuokiolle isäsi kanssa. Mikset mennyt ennemmin kyselemään sihteeriltä neuvoa. Siinä vaan tyhmänä kökötit. Pelkuri. Silti pieni ääni jossain taustalla inisi - syynsä tällekin viivytykselle varmasti on. Päätin uskoa sitä. Ajattelin, että joku syy tälle on, vaikken sitä nyt itse näe, ja kiristys helpotti.

Tunnin päästä tästä olin lähdössä vanhempieni pihasta, kun iäkkäämpi nainen pysäytti kohdallani auton ja kyseli hädissään tiedänkö, missä on tämmönen katu. Hänellä oli hieronta-aika, mutta muuttuneiden liikennejärjestelyjen vuoksi hän ei löytänytkään perille hierojan luokse. Tie oli minulle tuttu, mutta hankalasti neuvottavissa ja rouva oli jo hivenen myöhässä, joten lupasin ajaa hänen edellään ja opastaa perille. Olinhan muutenkin juuri lähdössä autolla. Siinä matkalla se äkkiä kirkastui. Hahhaa!!!!! En ollutkaan myöhässä vaan täydellisessä aikataulussa. Täydellisessä!!!! Hihhii!!!! Täydellisessä!
Ei sitä aina itte tiedä mitä omaan aikatauluun on laitettu. Oma kuviteltu aikataulu voi ollakin ihan väärä. Voit olla myöhässä omasta suunnitelmastasi, mutta silti juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Eli silloin kun oikein vastustaa, hengitä ja rentoudu. Kaikki menee just oikein ja mummokin saattaa päästä hierojalle. ;)

Elämä on maaginen matka

Sain olla tänään paikalla, kun ystäväni kertoi uskomattomasta vaellusseikkailustaan kohti Santiago de Compostelaa. Miten hänen matkallaan ihan pieniltäkin vaikuttaneet tapahtumat nivoutuivat ketjuiksi, joissa yksi asia johti toiseen ja vei matkaajaa kohti tuntematonta päämäärää. Paikkaa, jonne saavuttuaan hän ymmärsi aiemman matkansa merkityksen. Askel askeleelta. Kuunnellessani tuota ihmeellistä seikkailua päässäni alkoi pöristä hurja ajatus ja ymmärrys siitä, että me kaikki olemme tuolla matkalla. Omalla pyhiinvaellusmatkallamme. 

Tapahtumat elämässämme kulkevat ketjuna, vellovat aaltoina, kuljettaen kohtaamisiin, risteyksiin - valinnan paikkoihin. Miten monta kertaa on voinut jälkikäteen todeta, "en olisi tässä ellei". Niinpä. En olisi tässä. Ellei. 
Ja mitä kaikkea se ellei on pitänytkään sisällään. Kevyttä keinumista, kepeää kulkemista, mutta usein juuri ne tuskaisimmat taipaleet olivat niitä, jotka kuljettivat tärkeimpiin paikkoihin. Varpaat rakoilla, polvet konttimisesta ruvella, takki täysin tyhjänä on voinut huomata saapuneensa elämässään paikkaan, jossa ei olisi, ellei. Ja miten hyvä siinä onkaan olla, vaikka ei ollut aavistustakaan siihen saapumisesta. Ei tiennyt, mihin polku johtaisi. Ja sillä kipeimmällä tai tyhjimmällä turhautumisen hetkellä luuli, ettei minnekään koskaan edes pääsisi. Ja samaan aikaan tapahtumat nivoutuivat yhteen taianomaisesti. Oikeat ihmiset saapuivat, asiat tapahtuivat - ja aina oikeaan aikaan. Miten ihmeellistä se on, jatkuvaa ihmettä!

Olipa onni, että olin kuulemassa tästä matkasta. Tajusin, että vaikka tuntuu siltä, että en taas kerran tiedä yhtään, minne olen kulkemassa, kuljen kuitenkin. Ja joskus olen siinä kohdassa jälleen, missä kuljetun matkani ihmeet avautuvat silmieni eteen. Olen nyt juuri siinä, missä pitää, aikaisemmin ottamieni askeleiden ansiosta. Vaikka välillä haparoivin askelin, sumuisten polkujen ja pelottavien tiheikköjen läpi tai puuduttavan tyhjien maisemien halki olen kulkenut, olen ollut koko ajan keskellä ihmeitä. Olen keskellä ihmeitä. Voi mikä tunne! 
Minun pyhiinvaellukseni.

Mätäpaise

Sain ystävältä facebookissa positiivisuushaasteen. Kolme positiivista asiaa kolmena päivänä. Ryhdyin kirjoittamaan:

Tänään olen ollut omien ajatusteni ja tunteideni seurassa, mikä jo sinänsä on aina positiivinen asia. Olin tuntenut ahdistavaa oloa. Syyllisyydentunnetta, ulkopuolisuutta, pettymystä. Pelkoakin.

Päätin mennä tunteideni läpi paikkaan, jossa niiden juuret olivat. Houkuttavaa oli jäädä kiukuttelemaan asialle, joka ahdistavan tunteen herätti, mutta päätin kaivautua ja se oli positiivinen päätös.

Sydäntä puristi kovasti, kun aloin tunkeutua pimeyteeni, mutta tiesin sen olevan ainoa keino vapautua tästä olotilasta, joka tulisi toistumaan niin kauan elämässäni, kunnes uskaltaisin tehdä tämän. Ottaa vastuun omista reaktioistani. Kaivaa sen esiin. Sen mätäpaiseen, joka jonkun hipaistessa purskahtaa ja pilaa kaiken kauniin.

Ja siellä se sitten oli. Yritti piiloutua viattoman oloisena.

Hylätyksi tulemisen pelko.

Otin sen varovasti kämmenelleni. Tajusin, miten se oli syntynyt ja millä kaikilla tavoilla se oli itseään ilmentänyt elämäni varrella. Nyt kun olin sen nähnyt niin selvästi, päätin antaa sen pois. En kuljettaisi sitä enää mukanani.

Mutta mihin sen laittaisin, että se varmasti pysyisi poissa?

Ettei se vahingossa tarttuisi jonkun toisen matkaan.

Päätän kaivaa sen mielessäni maahan. Avaan sille viimeisen leposijan. Lasken tuoksuvia kukkasia viereen. Kiitän kaikesta opetuksesta ja päästän irti. Annan Äiti Maan ottaa sen syleilyynsä. Sen, joka niin pitkään oli osa minua. Sydämessä tuntuu vielä pientä kirvelyä, mutta se paranee. Se paranee.

Ja ne kolme positiivista: kipu, oivallus, irtipäästäminen.

Kenen lauluja laulat?

Sain kirjoittaa valorunon ystävän ystävälle. Syntynyt runo muistutti itseäni siitä, miten elämään kuuluu sekä mustia että valkeita koskettimia. Kaikki yhdessä luovat erityisen, omanlaisen, ainutlaatuisen sävelmän. Elämäni sävelmän. On hyvä muistaa olevansa itse oman elämänsä säveltäjä, ei kukaan muu. Millaista musiikkia valitset soittaa?

Kukkuloiden välissä kulkee sola,

se on polku

kuin pianon koskettimet

askelmat rivissä

valkoista ja mustaa.

Jokaisella askeleella kantautuu ääni,

hyppelyllä soitto.

Siitä on mentävä.

Hiivitkö hiljaa

vai pompitko tasajalkaa?

Millaista musiikkia haluat kuulla?

Mikä kosketin soi sinulle kauneimmin nyt?

Millaisen sävelmän saat aikaan?

Soita rohkeasti.

Oman elämäsi musiikkia soitat.

Juurilla

Olen ollut aina kiinnostunut sukujuuristani ja esi-isistäni sekä uskomattoman sisukkaista esiäideistäni. Tänään isoisäni vanhassa pajassa upposin yhtäkkiä hyvin syvälle sukujuuriini. Osaksi ketjua. Tunsin suurta juhlallisuutta. 

Olen arvostettujen seppien ketjussa ties kuinka mones sukupolvi. Metallia en ole koskaan työstänyt, mutta seistessäni mattalakkapullo kädessäni aikeissa ryhtyä viimeistelemään maalauksiani tunsin voimakkaan yhteyden. En malttanutkaan ryhtyä heti töihin. Upposin perinteen tunteeseen ja lapsuuteni tuoksuihin. Kyyneleet kihosivat silmiin. 

Miten ihmetystä täynnä kävin lapsena isäni kanssa tässä pajassa setieni työskentelyä seuraamassa. Sain myös ihailla valtavan suurta pajavasaraa, jota isoisä oli heilutellut. Siveltimen heilutteluun ei tarvita sellaista voimaa, mutta siveltimenheiluttajan uran valitsemiseen tietynlaista sisua kyllä. Jonkinlaista alkemiaa lienevät molemmat - raudan muovaaminen uuteen muotoon ja taiteen tekeminen. Uuden synnyttämistä. Luomista. 

Isoisä. En koskaan ehtinyt tavata sinua, mutta tiedän, että olisit minusta ylpeä. Yhtä ylpeä kuin minä olen ollut aina sinusta. Kiitos, että sain käydä näin lähellä sinua. Kuin sydän vasten sydäntä. <3

Hauska tappa vanha tuttu

Kohtasin tänään kaupassa miehen, jonka tiesin surevan tällä hetkellä syvästi. En voinut ohittaa häntä. Oli pysähdyttävä. Vedin kaulasta, niinkuin meilläpäin sanotaan. Vedin kaulasta ja lausuin osanottoni ja jatkoin halausta niin pitkään, että tunsin jotain tapahtuvan. Lämpöä siirtyi riittävästi, hauras olemus sai hivenen voimaa, päästin irti, kosketin kevyesti vielä olkapäätä ja jatkoin matkaa.

Miten pystyin tuohon? Ennen olisin pitänyt myötätuntoni omana tietonani. Olisin nähnyt hänet ja ajatellut, voi miten suuri suru sulla on. Mutta en olisi pysähtynyt. En olis kehdannut. Koska ei oltu tuttuja. Ei hän tuntenut minua, luulisin. Ei sillä tavalla kuin halaamiseen monesti odotetaan tuntevan. Tuossa hetkessä pudotin kuitenkin roolit pois. Oli ihminen, joka suri ja toinen, joka tunsi myötätuntoa. Astuin kynnyksen yli ja kohtasin. Se oli oikein.

On hyvin luonnollista, että ei tiedä miten toimia syvän surun edessä. On luonnollista, että ei kehtaa tai uskalla lähestyä, koska suurin osa meistä on kasvatettu väistämään. Pitämään huolta omista asioistaan. Kasvatettu peittämään tunteita. Auttamaan toisia peittämään tunteensa.

Mutta olen katsonut surua silmästä silmään. Niin pitkään, että en enää pelkää sitä. En väistä vaan näen siinä vanhan tutun. Voin pysähtyä sen luo. Voin koskettaa surua pelotta. Ja ihan kuin se muuttuisi kosketuksen alla. Ensikosketuksella se on jotain hyvin haurasta ja rapistuvaa, mutta kohdatessaan rakkauden se alkaa liikehtiä, palata kokoon, lämmetä. Voi miten suuri voima rakkaudella onkaan!

Voisin rohkaisevasti väittää, että ei se tartu. Sanoa, että menkää vaan lähelle, ei suru tartu.
Kyllä se tarttuu. Se tarttuu vähäsen, joskus paljonkin. Sitä on jakaminen. Voi ottaa toisen taakasta kantaakseen, jos tuntuu, että omat voimavarat riittävät. Itkeä toisen surun vuoksi. Uskon, että siinä samalla puhdistaa myös itseänsä, koska itkemättömiä itkuja löytyy jokaiselta.

Toinen tärkeä asia, minkä olen surun lisäksi saanut kohdata, on kosketus. Olen saanut kokea, miten kosketus eheyttää. Miten nähdyksi tuleminen eheyttää. Että joku näkee sinut haavoinesi kaikkinesi ja uskaltaa katsoa, jopa koskea - se on käsittämättömän upeaa.

Siksipä, koska minulla on silmät joilla nähdä tuska, koska minulla on sydän jolla rakastaa ja tuntea myötätuntoa, koska minulla on kädet joilla halata - käytän jatkossa niitä kaikkia. Tästä lähtien käytän niitä entistä enemmän. Tiedän nimittäin nekin hetket, kun en käyttänyt. Niitä kadun. Ehkä ainoita asioita, mitä todella elämässäni kadun on hetket, jolloin en uskaltanut kohdata toisen kipua. Jolloin autoin muita piilottamaan tuskansa. Mutta ei enää. Tulkoon rakkaus.

Musertava onni

Yhtäkkiä tuli hetki, joka oli niin kaunis, että teki kipeää. Siinä hetkessä ymmärsin sydämessäni, hyvin hyvin syvällä, miten ohikiitävää kaikki on. Sydän meinasi pakahtua siihen paikkaan - haluten kerätä sisäänsä sen kaiken kauneuden, mitä aistein oli kerättävissä. Ilta-auringon, luonnon vihreyden, lintujen laulun, tuulen hiuksissa. Katse alkoi ahmia kaikkea mitä näkyi. Pieni epätoivo liikahti sisällä - haluan enemmän, haluan imeä itseeni tämän kaiken! Kunpa tämä kauneus ei koskaan päättyisi! Kuin alleviivatakseen asian, luonto lähetti luokseni vielä syreenin tuoksun. Tämäkin vielä! Itkenkö vai nauranko?

Musertava rakkauden tunne kietoutuu aina epätoivoon. Tietoon siitä, että irtipäästämisen aika tulee. Tietoon siitä, että on vain nyt ja se nyt on pian mennyttä. Haluaisi pysäyttää kuvan. Liikkumatta nyt kaikki! Jatkukoon tämä musertava onni ikuisesti. Antakaa sen jatkua.

Mutta kaikki muuttuu. Elämä on jatkuvassa liikkeessä.

Onnikin tekee liikettä. Välillä se on luonasi, tiiviisti kiinni sinussa. Suloisesti läsnä. Välillä on kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Mutta kun se on, voi Luoja, silloin kun se on - ota se vastaan. Anna sen tulla. Anna sen tulla.

Etsi onnea katseellasi ja kun näet sen, anna aistien viedä se sisääsi. Hiirenkorvat koivussa. Omenapiirakka ja jäätelö. Auennut kukka. Rakkaan iho. Keinuvat aallot. Se on etuoikeutemme ihmisinä. Kyetä aistimaan. Paljaat varpaat vedessä, nurmikolla, hiekassa. Auringon lämpö kasvoilla. Hyttysetkin. Auts! Mikä etuoikeus onkaan tuntea! Iholla ja sydämessä.
Kunpa muistaisin tämän päivän kauneuden ikuisesti.

Onni tuli auringonsäteenä. Otin sen vastaan, hyvästelläkseni sen pian.
Mutta hämäräkin on kaunis ja aamu tulee taas.

Suostumisen seikkailu

Elämässä tapahtuu usein asioita, joille ei voi mitään. Kauheita asioita, mitä ei mistään hinnasta haluaisi ottaa vastaan. Silloin on valinnan paikka. Tuleeko minusta uhri vai suostunko siihen, miten asiat on? 

Suostuminen on vaikeaa. Se aiheuttaa syyllisyydentunteitakin. Eihän kauheuksiin saisi suostua. Pitäisi taistella. Mutta miten taistelet asiaa vastaan, jolle et voi mitään? Aloitin itse suostumisen oppikurssin vajaa kolme vuotta sitten, kun jouduin kertomaan kymmenvuotiaalle tytölleni, että hänelle suunnattoman rakas isä oli lähtenyt tästä maailmasta omasta tahdostaan. Itken vieläkin, kun muistan sen hetken. Että piti lyödä muutamalla sanalla oman lapsensa maailma pirstaleiksi. Mutta siitä alkoi meidän yhteinen suostumisen taipaleemme. 

Hassua kyllä, olin juuri aiemmin kirjoittanut päiväkirjaani tekstejä suostumisesta. Enää en epäile yhtään, etteivätkö ne kirjoittamani hyväksymisen tekstit olisi tulleet minulle avuksi tuohon elämäni kovimpaan paikkaan. Mikään ei ole sattumaa. Jouduin samantien alkaa elämään tekstejäni todeksi ja voin kertoa, että sisäistä vastustusta nousi. Mutta kun tuon asian olin saanut sille asteelle, että kykenin jo sanomaan, että näin se meni ja suostun sinun valintaasi, suostun kohtalooni, antaudun elämälleni myös kaikkine kauheuksineen - jotain oleellisen vapauttavaa tapahtui. Suostuminen kauheuteen laajeni vähitellen elämässäni kaikkiin asioihin ja hermoilu turhista asioista loppui. 

En kovin usein koe enää olevani myöhässä mistään, koska luotan, että kaikki tapahtuu oikealla ajallaan ja näin on ollut. En harmistu, jos en pääse johonkin tapahtumaan, koska tiedän, että se ei olisi juuri sillä hetkellä ollut minua varten. En yritä väkisin saada asioita tapahtumaan, koska luotan että asiat mitkä on minulle hyväksi, toteutuu. Hyväksyminen ja tieto siitä, että tällekin on syynsä, vapauttaa hurjasti energiaa omaan käyttöön. Kaikenlainen junnaaminen ja punnaaminen jää pois. 

En tunne jääväni paitsi mistään, koska luotan siihen, että minulla on ja minulle tulee kaikki, mikä on minulle parhaaksi. Elämä on silloin stressittömämpää ja paljon hauskempaa. Voi löytää seikkailuja tilanteissa, joissa olisi aiemmin jumittanut vastustamaan ja hermoilemaan. 

Tästä esimerkkinä on taannoinen korvasieniretki. Metsätaipaleella autoni alkoi keittää. Ei harmittanut, vaan lähdin uteliaana katselemaan ympärilleni ja etsimään, mitä täällä on juuri minua varten. Tiedän, että asioita järjestellään joskus mielenkiintoisilla tavoilla ja vastoinkäymisessä saattaa piileskellä odottamaton onni. Löysin metsästä valtavan kivenjärkäleen, joka alkoi puhutella minua. Sain siellä metsässä elämyksen ja runon, jota en olisi saanut, ellei auto olisi keittänyt. Tässä se on:

Kivi kivi väkevä

Kiven suuri Tietäjä

Loitsios mulle onni suuri

Loitsios mulle mun onneni juuri

Missä se on? Mistä sen löydän?

Sen kerrotko mulle, kuule pyyntöni nöyrän

"Oi lapsi, oi lapsi, sä kulkija maan,

mi' tiedä ei suuresta onnestaan

Se on syntyä tänne ja täällä kuolla

Toista on tähtien tuolla puolla

Paina nenäsi sammaleen, hengitä sitä

Silloin rakkaus ja onni sun syömmees itää

Sä olet ihminen, siunattu, nauti siitä

Sulje sieluusi muistot ja vaali niitä

Mit' oli olla kun koskea, nuuhkia sai

Mit' oli laulella luonnossa rai rai rai

Ps. Ei löytynyt korvasieniä, mutta kaikkea muuta ihanaa senkin edestä ;) Rairairai....

Kuva, joka pysäytti ja antoi runon

Siellä,
siellä syvällä lepää kivi.
Sen koko on valtavampi kuin osaisi kuvitella,

koska näkyvillä on vain huippu.

Kivellä lepää höyhen,

mutta vain ohikulkumatkalla.

Huomenna tulee jo tuulenvire, joka tarttuu ja pyörittää

- vie mukaansa.

Mutta vaikka tuuli nousisi myrskyksi 

tai olisi vain vieno henkäisy, 

olisi höyhen yhtä kevyt.

Eikä kivi olisi liikkunut minnekään."

24.5.2016

Kivellä, Asko Kuittinen

Ovi jota etsit

Tärkeimmät askeleet elämässä otat kohti itseäsi. Eivätkä ne askeleet ole helppoja. 

Helpompaa on juosta sormi ojossa kohti syyllisiä. Vielä helpompaa on jupista syyllisille nurkan takana. Mutta lähteä kohti itseään. Lähteä muuttamaan itseään. Omia kangistuneita kaavojaan. Rikkomaan rakentamiaan muureja. Sulattamaan jäätä. Myöntämään virheitään. 

Pyytämään anteeksi. Antamaan anteeksi. Uudestaan ja uudestaan. 

Se on kauheaa, koska sen jälkeen mikään ei ole enää kuin ennen. Koska on tullut vastuu. 

Vastuu omista tunteista, reaktioista ja valinnoista. Eikä silloin pääse enää minkään kulman taakse piiloon. Kun on alkanut oikeasti katsomaan sisäänsä, ei ole pakopaikkaa. Eikä sitä enää tarvitsekaan. Haastavat askeleet polulla kohti itseä ovat alkaneet palkita niin, että ei kykene pysähtymään eikä pakenemaan. Ei pysty, eikä enää halua. 

Tältä matkalta löytyy todellinen armo, sydämen auki räjäyttävä rakkaus ja myötätunto. 

Se saattaa ravistella tuttuja rakenteita ja melko varmasti sen tekeekin, koska yhä selvemmin näkee itsensä suhteessa toisiin. Sen, miten on rakentanut ja mitä on rakentanut. Roolit, joita on esittänyt ja joihin on kiinni kasvanut. Kuviot, joihin asettautuminen saattaa käydä yhä vaikeammaksi, mikäli ei ole rakentanut oman totuutensa mukaisesti. On alettava purkamaan rakenteita ja luotava uudella tavalla. Pintaremontilla siitä ei selviä. On mentävä perustuksiin. Rakennettava puhtaudesta ja totuudesta käsin. Ei mistään muusta. Ei miellyttämisenhalusta, ei tekosyillä. Vain omasta totuudesta. Se vaatii usein irtipäästämistä paljosta, mutta se vapauttaa. Sydän vapautuu valitsemaan rakkaudesta - ei enää pelosta. 

Askeleet kohti itseä. Kiitos niistä. Kiitos että otat ne. Kiitos että kuljet itsesi kautta pimeytesi läpi ja astut sisäisestä ovestasi uuteen maailmaan. Maailmaan, joka tulvii valoa.

Ps. Tuosta mielikuvasta syntyi riemastuttava oivallus. Ovi, jota etsit on sydämessä. Sydämessä on portaali! Se ei ole missään ulkopuolella. Ei tarvi matkustaa Stonehengeen tai Tiibetiin. "Vain" omaan sydämeensä. Siellä se on meillä kaikilla, ovi rakkauden maailmaan. Ovi paratiisiin maan päällä. Ja siinä ei ole lukkoja. Se on auki! Näe se nyt jo sepposen selällään. Näe, miten valo tulvii sieltä vastaan. Astu sinne.

Mutta kun

Kun sen näkee niin selvästi, mihin on ryhdyttävä, MUTTA KUN. Mutta kun nyt ei ole hyvä hetki. Mutta kun enhän mä osaa tuollaista. Mutta kun se on liian vaikeaa. Mutta kun en mä oo ennenkään sellaisesta mitään ymmärtänyt. Mutta kun mä oon niin huoleton, sössin kuitenkin jotain. Mutta kun kaikkihan on ihan hyvin näin, eikö ookin? 

Kirottu mutta kun! 
Siellä se lymyää niiden sanojen sisällä. Pelko. Räpiköiminen vastavirtaan. Kyvyttömyys tarttua. Piilottelu nurkan takana. Itsensä minimoiminen. Eieieiei! En haluakaan! Mitä jos en onnistukaan? Mitä jos teen tyhmiä valintoja? Mitä jos kaikille paljastuu että olenkin tyhmä? 

Mitä jos vain tekisinkin viimein sen, mistä olen haaveillut ja mitä olen kauan valmistellut. Liian kauan. Valmistellut. Varmistellut. Lykännyt. Kauhuissani. Mikä osa minussa estää? Mikä pitää kiinni ja takertuu valheelliseen turvallisuuden illuusioon? Mikä on se viimeinen sidos, minkä pitää katketa, että lennän vapaana? Miten sen teen? En halua enää koskaan kuulla niitä sanoja suustani - "mutta kun". Otan vastuun elämäni suunnasta ja kaivan sen viimeisenkin esteen esiin vaikka väkisin. Kuulitko, ei kannata piileskellä enää! Minä löydän sinut ja hankkiudun sinusta eroon! HAHHHAHAHAHAA!!!

Ruorissa

Kun tulet viimein pisteeseen,

jossa ajelehtiminen ei ole enää vaihtoehto,

tartu ruoriin.

Ohjaa laivasi myrskyn läpi.

Pystypäin.

Oikeat ihmiset rientävät äyskäröimään kanssasi,

muita älä laivaasi laske.

Myrskystä selvittyäsi kaikki on kauniimpaa.

Aurinko lämmittää enemmän kuin koskaan ennen.

Näet miten kaikki satamat odottavat sinua.

Vain valitse.

Ei haittaa vaikka mokaa

Pidän valoiltoja, joihin nousee aina kulloisellekin porukalle sopiva teema käsiteltäväksi. Eilen oli koolla ihania naisia. Ennen kokoontumistamme aloin kirjoittaa tälle ryhmälle intuitiivisesti pienuuden harhasta ja itsensä kutistamisesta. Jotain, mitä on taas syytä jakaa teille lukijoillekin.

On monia tapoja joilla saatamme kutistaa itseämme. Itse esimerkiksi esittäydyin puhelimessa koko lapsuuteni ja nuoruuteni sanoilla: "Anne täällä VAAN hei." Anne vaan. Ei kukaan sen kummempi. Eilen illalla halusin herättää ihmiset huomaamaan, mitä kaikkea tälläistä he tekevät itselleen. Herättää heidät näkemään oman ainutlaatuisuutensa ja rohkaista heitä seisomaan omina ihanina itseinään selkä suorassa. Virheineen kaikkineen. Koska olemme ihmisiä, eikä virheetöntä ihmistä ole.
Tästä tulikin mieleeni loistava aasinsilta. Tänään 7-vuotiaani teki tehtäviä neuvolassa. Terveydenhoitaja kehui, miten hyvin eräs tehtävä onnistui. Tyttäreni vastasi siihen: "Mutta ei haittaa vaikka mokaa." Lapsen viisaus läikähti sydämessäni suurena lämpönä. Niin, ihmiset. Se ei haittaa vaikka mokaa. Ainakin on tehnyt jotain. Parhaansa siinä asiassa sillä hetkellä. Aina voi yrittää uudestaan tai vaihtaa kokonaan suuntaa. Ei haittaa, vaikka mokaa.
Mutta palatakseni eilisiltaan, tässä teksti, joka iltaa varten syntyi:

"Olet paljon suurempi kuin luulet. Paljon voimallisempi.
Voimasi ei rajoitu vain kehoosi. Ei tilanteeseen, jossa elät.
Ei ihmisiin, jotka määrittävät kuka olet ja kenen sallit itsesi olevan.
Olet enemmän.
Olet ikiaikainen viisaus. Olet ikuinen rakkaus.
Älä pelkää enää.
Salli itsesi tulla näkyväksi. Näe itsesi syvältä. Näytä itsesi. Koko kauneutesi.
Itsellesi se näytä. Ja sitten muille.
Muut seuraavat perässä. Ja niin te tulette näkyviksi.
Ja niin rakkaus tulee."

Toinen ryhmälle noussut kirjoitus syntyi vastauksena kysymykseeni:
Mitä kaikkea voit tehdä, vaikka ulkoiset rajoitteesi olisivat millaisia tahansa?

Voit valita ajatuksesi.
Valita rakkauden.
Aloita itsestäsi.
Näe kaikki "virheesi" ja armahda itsesi yksi "virhe" kerrallaan.
Rakasta niitä kaikkia.
Kaiva syvältä itseäsi *
Mistä kipu tulee?
Raivoa väärintekijät niin kauan, että hiili ei enää hehku.
Salli sen palaa tuhkaksi asti.
Heitä sitten sen ravinteet maahan. Kasvuvoimaksi.
Huomaten, että ei polta enää.
On käynyt armo kylässä.
Armahda heidät,
armahdat itsesi,
ja kasvat.

* Tämä syvältä kaivaminen tuli toistamiseen, joten selvästikin on tarkoitus katsoa myös omaa osuuttaan elämäntapahtumiinsa - jos tulet tallotuksi, suostutko aina siihen, siis kutistatko itseäsi? Ojenna selkäsi ja sano - ei enää. En halua tätä enää.


Tämä on sulle. Sinä olet tämän laulun päähenkilö. Ainut laatuasi.

TULKAA KATSOMAAN, HÄN LUO NAHKANSA!

Ja he kokoontuvat hänen yläpuolelleen katsomaan sanoen: 

On tullut aika. Hän on valmis. 

Näettekö miten hän jättää sen kaiken taakseen, 

rakastaen ja arvostaen menneisyytensä kultaa. 

Sulokkaasti hän sukeltaa kohti tuntematonta ja kutsuu meitä. 

Ja me tulemme häntä auttamaan.

Nouse pois kuralammikosta

On niin valtava tarve kirjoittaa, ettei voi muuta kuin ruveta. Nyt tuntuu hirviän tärkiältä sanoa teille että rakastakaa. Rakastakaa itseänne. Nyt ei enää yhtään tuota itsenne kutistamista. Ei piiloutumista. Se loukkaava ihminen on sinulle siunaus. Älä pelkää häntä. Hän on tullut näyttämään sinulle, missä kohtaa sinussa on pelkoa. Kiitos hänen, voit löytää pelkosi ja kulkea sen yli. Marssia päättäväisin askelin. Jokaisella askeleella hyväksyen sinut. Enemmän, enemmän, enemmän. 
Sinä olet hyvä. Sinä olet riittävä. Sinulla on oikeus. 

Tunnetko, miten rakkaus sinussa vahvistuu. Olet niin kaunis, että meinaan luhistua tähän sydäntä repivään tunteeseen. Katson sinua, kun vahvistut. Kun kasvat. Ja olen niin sydäntäsärkevän kiitollinen elämälle. Sinä vapautat itsesi täysin kaikesta, mihin olit itsesi sitonut. Kaikista sitovista ajatuksista, jotka pitivät sinut kontallaan elämän edessä. Nyt kun olet noussut ylös ja otat ensimmäiset askeleesi kohti pelkoasi, minä hurraan sinulle taustalla. Olen niin ylpeä, että halkean! Sinä pystyt siihen. Olet upea!!!!



Pidän tänään valoillan ystävän luona ja uskon, että nämä sanat alkoivat syntyä minussa tätä iltaa varten. Tiesin jo pitkään, että illan teemana tulee olemaan rohkeus. Se alkoi vaan nyt tulemaan esiin niin voimalla, että oli pakko purkaa sitä tänne. Siksipä uskonkin, että tässä oli sanomaa muillekin, kuin valoiltaani tänään tuleville. Ole hyvä, ime siitä rohkeutta itseesi. Tiedät mitä sinun tulee tehdä. Tee se.

Kärsi kärsi, kirkkaamman kruunun saat???

Päiväkirja 5.11.2014

Valvoin viime yönä. Huomenna on näköjään täysikuu. Niinhän se on aina menny. Seuras siitä yks oivalluskin. Ekat pari tuntia kelailin elämäni filminauhaa ja näytelmiä ja esittämiäni rooleja. On oksettavaa ajatella, miten kaikki näyttelevät. Pelaavat peliä kuvittelemillaan säännöillä. Kaikki voi hajota yhtäkkiä. Melkoista itseruoskintaa voi saada aikaiseksi yön pimeinä tunteina. En voi tajuta miten oon voinu toimia niinku oon toiminu. Ei ihme että oon tarvinnu paljon viinaa aikoinaan. Eihän niin tunteistaan irrallaan kestä selvinpäin olla. Oon kohdellu monia törkeästi. Paljon on ittelle anteeksiannettavaa. Siinä kun oikein suurennuslasilla tutkin kaikkea aiheuttamaani kärsimystä, sain aika hyvän oivalluksenkin. Oon miettiny paljon esikoiseni kuolleen isän kärsimyksiä ja surkunnu sitä sydämeni pohjasta. Yöllä yhtäkkiä tajusin, että nyt kärsin minä. Mulla on kärsimystä. Voisinko tuntea samanlaista myötätuntoa itteäni kohtaan? Oon itte kirjoittanut: "Katsele hellästi itseäsi elämässäsi". Voisinko kattoa nyt itteäni? Sen sijaan että jatkuvasti karvaasti kadun, että ohitin toisen ihmisen kärsimyksen, voisin lopettaa oman kärsimykseni ohittamisen. Katsoisin itseäni ja näkisin tuskan omissa silmissäni. Ottaisin itseni syleilyyn ja sanoisin ittelleni, ymmärrän tuskasi. En ohittaisi sitä hymistelyillä "kyllä se siitä" vaan kohtaisin sen tuskan. Sanoisin "Kyllä, näen sen. Näen että sulla on ollu tosi raskasta. Tuu tänne, pitelen sua. Kaikki on hyvin. Saat anteeksi. Teit parhaasi silloin. Silloin pelko vielä ohjasi sinua, mutta nyt voit lopettaa pelkäämisen."

Miten osais tuntea myötätuntoa itteään kohtaan? Olla samantien valmis antamaan anteeksi kaikki virheet. No kokeilen. Annan anteeksi itselleni nyt kaiken. Pyydän anteeksi teiltä kaikilta joita olen satuttanut puheillani tai teoilla. Lähetän teille kaikille valoa ja rakkautta, teillekin joita en tiedä satuttaneeni. Katkaisen mielessäni kaikki anteeksiantamattomuuden luomat siteet väliltämme. Olen pahoillani, anna minulle anteeksi, rakastan sinua, kiitos. (Tää on H'oponopono, erittäin tehokas menetelmä minkä tahansa asian puhdistamiseen). Poistukoon kaikki negatiiviset säikeet väliltämme ja täyttyköön syntynyt tila valolla.

Nykyhetki:

En voi koskaan väheksyä mielikuvaharjoittelun voimaa. Se, minkälaisen muutoksen tunnen omassa sydämessäni kaikkien kirjoitusharjoitusteni jälkeen, vahvistaa käsitykseni mielen uskomattomasta voimasta. Ryhtykää puhdistamaan ajatuksianne. Se muuttaa elämänne. Katsokaa rohkeasti kaikkia kipujanne ja virheitänne ja sen jälkeen päästäkää niistä irti. Antakaa itsellenne uusi mahdollisuus. Kun päästää rakkauden omaan sydämeensä, seuraukset ovat uskomattomat. Niin paljon rohkeutta, lämpöä, myötätuntoa, jota voi vyöryttää ympäriinsä. Lakkaamatta vyöryttää rakkautta ympärilleen. Kun uskaltaa katsoa omia virheitään ei tarvitse enää piiloutua. Ei itseltään eikä muilta. Antakaa anteeksi, niin kauan että on vain puhtaus. Niin kauan, että muurit murtuvat sydäntenne ympäriltä. Niin kauan, että voitte katsoa itseänne peilistä ja tuntea hellyyttä. Ymmärtäkää, että se on välttämätöntä. Äärimmäisen tarpeellista. Se muuttaa kaiken. Sen jälkeen rakkaus ei tunne enää rajoja. Vyöryttäkää.

Puhdistaminen

Otan likapyykkini esiin.

Pyörittelen sen kuonaista kasaa.

Vielä se pyörii,

ottaa vauhtia vatsan seudulta,

muljahtaa rinnassa.

Vellon sitä.

Itken sitä.

Raivoan sitä.

Kunnes tulee aika kaataa likavesi maahan.

Luopua.

Irrottaa ote.

Antaa anteeksi.

(Kerros kerrokselta, Valmiixi 2014)

Ai mitenkö mä kirjoitan? No näin.

On jotenkin niin täysi olo. Mitä sieltä tulisi, jos nyt purkaisi paperille? Minäpä purankin sen tänne blogiini. Tiedättekö? Autenttisesti. Näette miten kirjoitan. Ajatuksen virtaa. Suosittelen sellaista kirjoittamista kaikille. Se auttaa minua kulkemaan kohti sitä paikkaa sydämessäni, jonka toiset tavoittaa meditoimalla. Niinkuin se laulu aikoinaan. lootusasentoon liian levoton mä oon. Mun on jotenkin tosi vaikia tyhjentää mieltäni. Se pölöttää koko ajan. Kirjoittamalla tunnen miten se tyhjenee. Pääsen joskus tilaan, jolloin saan vastauksia sydämeltäni. Kirjoitan kaiken sen tiellä olevan moskan ensin pois. Arkiset ajatukset, tunnetilat. Pölötän sen kaiken tulemaan paperille, kunnes edessä on yhtäkkiä paljas paikka, jossa tavoitan oivalluksen. Mikä ongelma on nyt valmis nousemaan esiin. Mitä asiaa olen kantanut, mutta josta olen valmis nyt vapauttamaan itseni. Sitten otan sen asian esiin paperilla. Ja puran sen pois. Saatan kirjoittaa sen toisenlaiseksi. Muuntaa. Tehdä onnellisen lopun, tiedättekö. Happy ending. ;) Tämmöistä se on se mun kirjoittaminen. En karsi mitään. Kaikki sanat vaan peräjälkeen. Sitten saattaa tulla vastaan joku ajatus, jota hätkähdän. Että mikäs se sieltä tuli. Vaikka että ajattelen ittestäni että oon hölmö. Jotenkin tyhmä. Siihen pysähdyn. Kirjoitan sen, koska se tuli mieleeni, mutta sitten kirjoitan sen toisinpäin. Olen viisas. Korjaan negatiivisen ajatusmallin positiiviseksi. Kyllä niin saa tehdä. Itteään saa kehua. Se on jopa tarpeellista. Miksi ihmeessä on hyväksyttävämpää puhua ittestään väheksyvästi ja loukkaavasti kuin kehuen ja tukien? Miksi? Kaikki nyökyttelevät tyytyväisinä, kun ihmiset tajuavat olla retostelematta ja nöyrinä mollaavat itseään. Se on jotain sairasta peliä. Tuo tuossa nyt haukkuu itseään ja sitten minä kehun ja sitten hän sanoo että eikä ja minä sanon joopa ja niin minä saan vallan tehdä hänelle hyvän mielen. Niin se kuuluu mennä ja kaikilla on hyvä. Miksi sen pitää tulla ulkoapäin? Ihmiset kulkevat kerjäämässä kehuja, kun saman homman voisi tehdä nopsaankin ihan itse. Kun tulee epävarma olo, vois sanoa ittelleen ihan että hyvinhän sä tuostakin selvisit. Näitkös. Oot ihan kuule fiksu ja nälli tyyppi. Jatka vaan samaan tahtiin. Kas noin. Helppo juttu. Mitä näitä kerjäämispelejä enää pelaamaan. Kaikki on ihania omalla tavallaan ja tulevat vielä ihanemmiksi kun lakkaavat moittimasta itteään. Niin.
Ja kas siinä teille, olkaa hyvät. Kirjoitusnäyte ajatuksen virrasta. Tulihan siellä taas jotain käyttökelpoistakin pureskeltavaa esiin.
Mukavaa päivää sulle ja loppuun tehtävä:
Keksi kolme kehua itsestäsi ja mieluiten kirjoita ne paperille muodossa "Minä olen..." Siitä tulee hyvä mieli ja hyviä seurauksia.
Kokeile. ;)