Paska äiti?

Päiväkirja 24.10.2014

Tänään oon pohtinu sellaista asiaa kuin reagointi. Reaktio. Mistä se syntyy? Kun lähdin tälle polulle (henkisen kasvun polku ja oma sydämen polkuni) mua häiritsi suunnattomasti raivostumiseni äitinä. Mun ihanneäiti on lempeä ja huumorintajuinen. Turvallinen ja aina pilke silmäkulmassa. Miten musta löytyikin tuo pistäväkatseinen kyttääjä ja arvaamaton tuuliviiri. Ylähuuli kapeana ja torumisryppyjä täynnä. Reagoin raivolla jos mua ei totella. Miksi? Mikä on se pelko, joka sytyttää reaktion? Vai tarviiko sen aina olla pelko? Mikä muu voi sytyttää raivon? Mitä tunteita mun raivon taustalla voi olla?

Jos sallin energiani siirtyä pelkoon, lähtee kontrolli ja alan raivota. Järkeni tietää, miten tulisi toimia, kun lapsi kokeilee rajojansa eikä tottele, mutta tunnereaktioni estää sydämen kautta toimimisen. Mun on siis vakuutettava itselleni, että tottelemattomuus on ok, jotta voin pysyä keskuksessani ja suhtautua tilanteisiin kuten rakkaus suhtautuu: huumorilla ja lempeydellä. Ajatella, että vaikka asiat eivät ole hallinnassani, lopputulos voi olla onnistunut. Hallinnan tarpeestako tässä on kyse?

Kun lapsi alkaa huomata, että voitan hallinnan menettämisen pelkoni, hänkin voi hellittää kontrolloinnin tarpeestaan. Mikään teoretisointi ja komeat palopuheet ja kauniit sanat tai oivallukset ei sillä kohtaa auta, jos oma käytökseni on ristiriidassa. Jos asia ei mee niinkuin olin hyväksi kaavaillut, on mun itteni opittava joustamaan, pysymään keskuksessani johtaakseni tilanteen eteenpäin turvallisesti ja harmonisesti, mikä edellyttää oppimista pois reagoimisesta. Oi että, jos lapseni ei tarttis enää peilata mulle mun omaa kontrollintarvetta simputtamalla sisaruksiaan. Jos vapautumalla siitä vapauttaisin myös lapseni! Wuhuu! Ja musta tulis oikeasti se turvallinen aikuinen. Mä en voi olla turvallinen, jos reagoin kaikkeen.

Sydämestä käsin toimiminen ei tarkoitakaan tunteella elämistä. Se tarkoittaa että ei reagoi. Ei anna egon säikytellä, eikä ruokkia pelkoja. Kun pysyy sydämessä, on aina rauhallinen ja turvallinen sekä looginen. Ei arvaamaton.

***************

Omien liskojensa tuijottaminen kannattaa. Tästä oivalluksesta on nyt kulunut puolitoista vuotta. Päätin lopettaa pyrkimyksen elämänhallintaan. Koska se on mahdotonta. Neljän lapsen kanssa tilanteet muuttuu koko ajan. Elämä yllättää, eikä kaikkea voi ennakoida. Eikä ainakaan hallita. Enää se ei suista minua tasapainosta. Kaikki on hyvin, ajattelen. Se lukee myös seinälläni.

Siskolta tilattu tsemppitaulu. Toimii.

Aloin entistä enemmän elää hetkessä. Sallia virheitä itselleni ja sitä kautta myös muille. Antaa anteeksi. Aloin kuunnella herkemmällä korvalla, mitä tapahtuu nyt. Mitä tässä tilanteessa pohjimmiltaan tapahtuu.

Olen onnistunut sammuttamaan vanhoja hälytyskelloja jo sen verran, että pysyn sydänkeskuksessani paremmin. Löysännyt pipoa. Ja se todella näkyy esikoisessakin. Huudan edelleen joskus, no usein, mutta raivon tunne käy enää harvoin kylässä. Rakkaus sitäkin useammin.

Elämä ei ole täydellistä ja se just tekee siitä niin täydellistä.

Jaettu ilo

Tuli valtava tarve päivittää vanhoja sananlaskuja.

Joka kuuseen kurkottaa - se sinne pääsee.
Itku pitkästä ilosta siis onnenkyynel nauramisesta.
Mikä laulaen tulee ota se vastaan.
Joka aamulla nauraa on illalla yhtä iloista päivää rikkaampi.
Kelle paljon annetaan, on se oppinut vastaanottamaan.

Tajusin aamulla, että oon pystyny avaamaan sydäntäni elämälle ja riemulle jo paljon. Heittänyt pelkoja menemään. Ennen olisin laulanut autossa vähän varovaisemmin vastaantulijoiden kohdalla. (Mitä tuokin ajattelee, kun minä täällä nyt hoilaan.) Mutta tänä aamuna. Autoradioni ei jostain syystä päästänytkään tavallisia törähdyksiään volumea väännettäessä vaan antoi laittaa isommalle ja isommalle ja sain kuunnella lempilauluani täysillä. Jihuu!!!! Tunsin siitä niin hurjaa iloa ja kiitollisuutta, että lauloin ja lauloin ja huidoin käsillä niinku kunnon elämänhullun kuuluu.
Ai että jäi hyvä olo ja jos jotakin muutakin nauratti niin hyvä.


Kell' onni on, se onnen näyttäköön!

Kiihtymys

Kiihtymys

- Minustako se tuli? Vai sinusta?
Vai oliko se aina olemassa?
Kiihtymys.
Se ottaa valtaansa,
tarttuu ja kietoutuu ympärille.

- Anna sen käydä vieraisilla.
Ota sen voima haltuusi.
Et ole sen vallassa.
Se on sinun vallassasi.
Toimi.

Suru tulee aaltoina, varoittamatta.

Esikoiseni isä jätti tämän maailman 24.11.2013. Päiväkirjoistani huomaan, miten suru on noussut aaltoina. Se on ilmestynyt päiväkirjani sivuille aina aivan yllättäen. Tarjoten itseään kuin pala palalta puhdistettavaksi.
Ensimmäisen kuukauden aikana en kirjoittanut ollenkaan. Myrskyn silmässä ei tainnut pysyä kynä kädessä. Muistan kirjoittaneeni myöhemmin kyyneleet ja räkä leuasta nokkuen. Mitä jos en olisi silloinkaan kirjoittanut? Olisinko tavoittanut tunteitani niin hyvin? Olisinko kyennyt tarttumaan niihin? Ja ennen kaikkea muuntamaan synkkiä ajatuksiani keveämmiksi? Koska kohdattavahan ne on. Kaikki ne upottavat tunteet. Ja päästettävä niistä irti. Jos aikoo nousta takaisin pintaan ja elää.

Päiväkirja 22.10.14

Osa musta tietää, että kaikki on oikein, mutta toinen osa taistelee vieläkin. Kyselee, kyseenalaistaa, ei halua hyväksyä. Roikkuu kiinni jossakin raskaassa, vaikka vois ehkä jo irrottaa. Antaa tuulen puhaltaa sen pois kuin leijan. Tuntea vapaus, kun narut katkeavat. Katsoa lentoa kaihoisasti, silmät hyväksyvästi hymyillen. Kiittäen kaikesta.

Lähteä astelemaan myötätuuleen. Hypähdellä lammikoiden yli.

Ja kun vilkaisee olkansa taakse, se on kadonnut jo näkyvistä ja jäljellä on vain keveys. Kuin höyhen, joka leijailee maahan vailla huolta siitä, mistä se on tulossa tai mihin menossa. On vain lento, taivas ja avaruus.

Kelpaanko? Edes itselleni?

Itsensä hyväksyminen on prosessi, jonka etenemistä kohtaamasi ihmiset peilaavat. Jos toinen ihminen nostattaa sinussa pintaan kielteisiä tunteita, kannattaa sanoa kiitos. Hän on juuri tarjonnut valoa, että löytäisit pimeään kohtaasi. Hän on auttanut sinua löytämään möykkysi.

Kesällä 2014 yllätin itseni mielistelemästä ja sehän lensi oitis takaisin vasten omia kasvojani hyökkäyksenä, johon olin mielestäni täysin syytön. Hehee. Olin vai?
Yritin jotain toisen mieliksi. Ei kannattanut. Se ei ollut puhdasta ja rehellistä. Mieliksi tekemiseen kätkeytyy odotuksia - kelpaanko nyt? Jos tekee toisen eteen jotain, on tehtävä aidosta rakkaudesta. Ei pelosta käsin.

Jos saa kuraa niskaansa, kannattaa syyttelyn sijaan katsoa itseensä syvälle ja rehellisesti. Mistä siinä loppujen lopuksi oli kyse? Arvostinko ja kunnioitinko itseäni? Kävelinkö itseni yli toisen mieliksi? Näyttikö toinen minulle juuri sen, missä kohtaa en rakastanut itseäni tarpeeksi?

Kirjoittaminen on minulle tärkeä apuväline möykkyjeni paljastamiseen ja itseni "uudelleenohjelmointiin". Suosittelen kokeilemaan. Ajatuksen virtaa kolme sivua, mieluiten joka päivä.


Päiväkirja 2.7.2014
Löytyipä ihminen, jonka edessä en osaa olla oma itteni. Mitä pelkään? Että en kelpaa? Miksen kelpaisi? Miksi pitäis kelvata?

14.9.2014
Mulla on kyllä sellaanen möykky, että kaipaan kehuja fiksuudestani, huomiota nokkeluudella. Se oli keino, millä lapsena sain hyväksyntää. Eli nyt ensi töikseni rupian hyväksymään itteni ilman ehtoja. Ilman "aivosuorituksia". Olen hyvä ja ihana just Annena, sinä ihmisenä kuka oon, enkä ainoastaan silloin kun hianosti raksuttaa. Olen arvokas, vaikka en tietäisi mitään. Armahdan itseni vaatimuksista ja annan sydämelleni mahdollisuuden. Ja Nopsajalalle (jonka laulutyyli ja taiteilijanimi ärsyttää), joka ilmeisesti muistuttaa mua omasta epätäydellisyydestäni, jota en meinaa hyväksyä.
Eli kuule möykky. En tiedä kaikkea, olen kasvumatkalla ja niin on hyvä. Kaikki on hyvin.

20.9.2014
Mielenkiintoista. Itseni hyväksymisharjoitus joutui heti testiin. Kun suunnittelin siskon kanssa käyntiä Valamon luostariin, sain melkoisen ryöpytyksen siitä, miten rauhaton ihminen oon. Oon työstänyt kovasti tätä asiaa ja pyrkiny kiittämään mielessäni tätä ihmistä, että toimii näin hienona peilinä mulle. Mussa on siis vieläkin pelkoa siitä, kelpaanko tällaisena kuin oikeasti oon. Onko siis kyse myös siitä, että en itte anna ittelleni riittävästi myötätuntoa vaan edelleen syyttelen itteäni, kun en pysty olemaan ainoastaan kotiemo? Pari voimalausetta siis kehiin: Olen ihana ja rakastettu omana itsenäni. Minulla on lupa hemmotella itseäni elämällä intohimoista elämää.

Mutta me ollaan nyt siskon kans täällä Valamos ja voi mikä reissu! Erinäisten sattumusten (unohdus) vuoksi jouduttiin todelliseen luottamustestiin. Ajettiin keskellä mettää 39km Viitasaaresta ja bensaa jäljellä alle puolet siitä. Bensamittari pyörähti jo nollaan ja me posotettiin menemään ilman panikointia ja ilman riitelyä, vaikka molempia jännitti sikana kuinka käy. Luotin sinnikkäästi sisäiseen ohjaukseeni enkä lähteny poikkeamaan tieltä minnekään ettimään taloja tai pikkukylien mahdollisia kylmäasemia. Me ajettiin 0km jäljellä -merkillä ainakin 10km ja jestas sentään! Yhtäkkiä bensa-asema edes! Mikä riemu! Sitten mentiin kädet vapisten kahvittelemaan järven rantaan. Siskon paita nokkui hikeä ja meillä oli niin hauskaa.

Valamo 21.9.14
Ihanaa antaa lapsille mallia siitä, että elämä on seikkailu. Ei täällä tarvi otta rypys elämäänsä viettää vaan tutkimusmatkailla, jos siltä tuntuu. Mun täytyy nyt muistaa, että kaikki ei oo tämmösiä "tutkijoita" kuin minä, etten sortuisi samaan ja tuomitsisi niitä, jotka pysyy paikallaan. Jos paikallaan on hyvä olla, se on hyvä. Jos maailma kutsuu, on käytävä tutkimusmatkalla.

Näin unta, että ajoin autolla. Oli älyttömästi liikennemerkkejä ja valoristeyksiä ja keli vähän haastava. Tuntuuko musta siis siltä, että ulkoapäin muhun kohdistuu määräyksiä ja ohjeita ja mun pitää "navigoida" vieläkin niiden mukaan? Olisko jo aika navigoida oman sydämen mukaan ja lopettaa jatkuva pelkääminen? Ei niitä rovioita sentään enää kasata. Henkisen tuomitsemisen pitäis jo pystyä käsittelemään omien korvien välis niin, ettei pienintäkään katkeruuden möykkyä kehity.
Ehkä ihan hyvin nyt onnistuin. Jään usein jumiin asioihin. Pyöritän ajatushyrrääni päivästä toiseen ja tuloksena on vaan pirunmoinen ahdistus. Tällä viikolla oon käyttäny monesti sydänhissiä* ja pudotellu ajatuksia sydämeen eikä sama vellominen oo jatkunu ku normaalisti. Se onkin oiva apuväline mulla hiljentämään analysaattorini pään sisältä. Sydämeen siirtyminen auttaa tuntemaan möykyt ja poistamaan ne.

*Sydänhissi on Kirsi Rannon retriitissään opettama metodi, jolla siirretään häiritsevät ajatukset mielestä sydämeen mielikuvahissin avulla. Hissi aivoissa täyteen ja napista alas. Annetaan sydämen työstää ne asiat.

19.10.14
Rinnassa kirvelee vieläkin. Minäkö muka rauhaton? Tuntuu niin epäreilulta, että tekis mieli sukeltaa itsesäälin mutaiseen onkaloon. Kieriskellä siellä ja heitellä mutakokkareilla syyllisiä. Eli kysehän on siitä että en vieläkään anna ittelleni lupaa olla minä. Eli en rakasta itteäni tarpeeksi. Vasta kun annan ittelleni hyväksyntää ja lopetan venymisen muiden määrittämiin mittoihin, voin antaa tuollaisten kommenttien lipua ohi. Silloin niillä ei ole minussa tarttumapintaa. Vielä ilmeisesti on.

Mitenkäs se rakkauden määrän lisääminen tapahtuisi? Miten osaisin antaa itselleni luvan, että muutkin voisivat antaa? Voimalauseita: Minulla on lupa hoivata sieluani. Minulla on oikeus tehdä asioita, jotka saavat sydämeni laulamaan. Lopetan itseni rajoittamisen. Lopetan asioiden karsimisen elämästäni sillä perusteella, että nyt tuloo kyllä liikaa menoja. Että en voi mennä Jennin keikalle, kun samas kuus on keramiikkakurssi. Höpöhöpö. Olen hyvä ja riittävä, paras mahdollinen, kun elän minun näköistäni elämää.

Mitä on mun näköinen elämä? Kaipaan nyt jotenkin kovasti valopallojen verkostoa. Ymmärtäviä ihmisiä ympärilleni. Kirsi Salon jutut jotenkin houkuttelee. Vapaa nainen. Ollapa se. Vapaa omista rajoittavista ajatuksistaan. Määritelmistä, jotka on aikansa eläny ja syytä kuopata. Millainen on hyvä äiti ja vaimo. Eihän kukaan voi tietää. Minä tiedän omasta olostani, milloin oon. Silloin kun annan ittelleni rakkautta syytösten sijaan. Kannustusta rajoitusten sijaan.

Ps. Seuraava vaihe oli, että kykenin myöntämään peili-ihmiseni olleen oikeassa. Olen rauhaton ihminen. Ja sitä seuraava vaihe, että hyväksyin sen asian itsessäni. Nykyisin kunnioitan rauhattomuuttani merkkinä siitä, että on aika toteuttaa itseä jollakin tavalla. Rauhaton olo kertoo, että luova energia minussa haluaa esiin ja nyt on toimittava. Olen kiitollinen ihmiselle, joka auttoi minua löytämään tämän sisäisen merkkiäänen itsestäni.

Suostuminen

Päiväkirja 3.7.2014
Saas nähdä onko liljat auennu haudalla. Ei meinaa vieläkään uskoa todeksi. Suostuminen on vaikeaa. Vaikka se on ainut keino muuttaa tuhka timantiksi. Toivottavasti tyttäreni pystyy siihen. Suostuu kokemaan kivun ja surun eikä piilota sitä johonkin lokeroon kolisemaan loppuiäksi.

Tuhansia elämiä varmaan takana. Hirveitä menetyksiä, pelkoa ja kipua. Nyt sitten tälläinen elämä. Selvisinkö? Tällaisen haasteenko valitsin tähän elämään? Menikö kaikki niinkuin piti? Mitä muuta vielä tulee? Tämä suru pitää käsitellä hyvin, että kestän seuraavat. Jos pohja on rikkonainen, käy huonosti, kun lastia lisätään.

Valoviestit

Kun päästää irti laiturista

Päiväkirja 24.5.2014

Olin eilen ensimmäistä kertaa uimassa tälle kesää. On ollut tosi kylmä toukokuu, mutta nyt on hervoton helle. Vesi oli yllättävän lämmintä. Pitää mennä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, jos aikoo saada elämyksiä. Onneksi tytär yllytti. Kunhan pääsen tästä luonnovesiä kohtaan tuntemastani lievästä kammosta, räpiköin kauemmas rannasta ja nautin veden tunteesta iholla. Yhteydestä luontoon.

Siitähän tässä kaikessa on kyse. Päästää itsensä irti. Vapautua pelosta. Antautua. Nauttia. Rakastaa. Olla yhtä.

Avainsana on luottamus. On luotettava siihen, että vesi kantaa. Elämä kantaa. Aistit avoimina. Luottamuksen kautta maailman kauneus aukeaa. Kun ei tarvitse käyttää energiaansa pinnalla pysymiseen, voi tuntea, havaita, imeä itseensä kiitollisuutta. Sydän auki antamaan kaikille kanssakellujille ja niillekin, jotka  vielä pitelevät kiinni laiturista. Houkuttaa kaikki mukaan nauttimaan maailmasta. Ilman rajoittavia ajatuksia.

Ja jos uppoaa, pohjastakin pääsee ylös. Ja jos ui harhaan, voi löytää uuden reitin. Voi huoletta uiskennella syvemmillekin vesille. Tai vaikka ihan vieraisiin vesiin. Voi katsoa silmiin ventovierasta ja jakaa olemassaolon hetki. Ottaa vastaan kaikki, mitä annetaan.

Auringon aikana

Päiväkirja 18.5.2014

Matkalla Budapestissa.
Löysimme siskoni kanssa uskomatonta kauneutta sekä köyhyyttä ja rumuuttakin.
Mietin, mitä on oikeasti rikas elämä. Onko se rikkauksia?
Ehkäpä kuitenkin rakkauksia. Rakkautta elämään, rakkaita ihmisiä.

Rikkaus on minulle tunteiden rikkautta. Siihen kuuluu myös syvää surua, viiltävää kipua, pettymyksiäkin. Kasvua. Kauneuden näkemistä kivussa. Kaikessa, mitä elämä antaa. Ei se aina anna aurinkoa. Ei se kuuluu suunnitelmaan. Auringon aikana tanssitaan ja lauletaan. Vahvistutaan, jotta jaksetaan rankkasateiden ja myrskyjen läpi. Jotta voidaan todeta myrskyn laannuttua sen virkistävä ja raikastava vaikutus.

Jotain puhdistuu ja keventyy, jos vain uskaltaa kastua. Ettei vedä sateenvarjoa suojaksi ja teeskentele, ettei mitään tapahtunut. Vaan antaa myrskyn rummuttaa sydänjuuria myöten, perille asti.
Pilvien väistyessä voi tuntea hetken olevansa paljas. Uusi. Epävarma ja haparoivakin. Varovaisen tunnusteleva.
Mitä tapahtui? Kuka olen nyt?
Enemmän minä. Haavoittunut, siis rikas. Askeleen edempänä. Lähempänä.

Ja taas on valoisaa. Se ei tarkoita sitä, että pitää unohtaa myrskyn koskaan olleen. Oli se. Ja meni. Nyt on nyt ja nyt aurinko taas paistaa. On turha vetää takaisin eilisen myrskypilviä. Antaa niiden kadota kaukaisuuteen. Antaa auringon paistaa enemmän kuin koskaan, sillä säteet pääsevät nyt paremmin läpi. Koska yksi kerros on taas pudotettu.
Kiitos myrsky.

Näkikö kukaan?

Kävelin joogaan ja meinasin kaatua matkalla kaksi kertaa. Kädet hairoi ilmaa ja aamukankea kroppa teki epätoivoisia korjausliikkeitä, ettei vain kaatuisi. Ja sitten hyökyi nolous.
Meinasin kaatua.
Näkikö kukaan?

Aloin miettiä, miksi kaatuminen on noloa? Jopa se, kun meinaa kaatua. Miksi pitäisi pysyä koko ajan hienosti tasapainossa? Olla vakaa. Niinkuin aikuinen. Tietää aina, mihin jalkansa asettaa.

Perillä nousi ajatus. Pitäisi uskaltaa kaatua.
Epätoivoisissa vanhan asennon pitämisyrityksissä repii kroppansa.
Mitä jos vain antautuisi? Antaisi painovoiman viedä.
Mätkähtäisi maahan eikä yrittäisikään heti hädissään ylös.
Makaisi maassa hetken ja antaisi uuden näkövinkkelin tehdä tehtävänsä.
Pysähtyisi.
Tunnustelisi miltä tuntuu.
Kävikö kuinkaan? Naurattaako? Itkettääkö? Olenko pettynyt? Hävettääkö? Mihin sattuu?
Ja sallisi tunteiden tulla.
Miettisi miten tässä näin kävi. Mitä asioita ohitin. Oliko varoituskello jo soinut ennen kaatumista. Kuuntelinko?

Kun nousee ylös, on hetkisen täysin hiljaista.
Kaikki on uutta ennen ensimmäistä askelta.

Mihin suuntaan sen otan?

Kotiin palatessani sain kokeilla ideaani käytännössä. Ei enää hairomista. Vain rehellinen mätkähdys selälleen. Nousin ylös. Jupisin. Päätin tehdä asialle jotain. Ja tein.

Ajatuksen voima on melkoinen. Kirjoitetun ajatuksen voima vielä suurempi. Kirjoittakaa, ihmiset!

Päiväkirja 3.5.2014, Kirvelevä kivi


Sydän on kuin vereslihalla. Suru on ollut todella pinnassa ja yritän pitää huolen, että en vahingossakaan hautaa sitä. En peitä, en kiellä. Otan sen käsiini. Suru hehkuu kuin polttava kivi käsissäni. Hyväksyn sen. Siinä se nyt on, kirvelevänä. Katson sitä ja annan itselleni myötätuntoa. Tuollaista polttavaa kiveä olen rinnassani kantanut. Olen ollut urhea, mutta saan olla myös heikko. Minulla on suru. Enkelit pyytävät ojentamaan nyt kiven heille. He vakuuttavat, että kaikki on hyvin. Hän on vapaa, sinä olet vapaa, päästä irti, hyväksy, he sanovat. Näin oli, näin on nyt. Aika kuluu, elämä kirkastuu. Ojennan kiven enkeleille. He tulevat pyynnöstäni ympärilleni, uskomattoman kauniina. He ottavat kiven vastaan rakastaen. Samassa valo-olento minussa kirkastuu. Enkelit lähettävät minulle valon, rakkauden ja myötätunnon säteitä. Otan ne vastaan rintaani. Siihen kohtaan, josta irrotin kiven. Täytän sydäntäni nyt ilolla ja askel kevenee. Haluan nauraa, haluan rakastaa, tuntea kiitollisuutta.

Kun nostan katseeni kauemmas kirvelevästä kivestä, huomaan kultaisen kaupungin siintävän kaukana edessäpäin. Se on ollut siellä koko ajan. En nähnyt sitä maatessani raatona rannalla. Unohdin kaiken muun tuijotellessani kirvelevää kiveä rinnassani. Mitä enemmän kiveä katsoin, sitä suuremmaksi ja raskaammaksi se kasvoi. Nyt enkelit kantavat sitä puolestani. He siirtyvät sivuun - tekevät minulle tilaa molemmin puolin polkuani. Hymyilevät rohkaisevasti. Astu vain eteenpäin. Se odottaa sinua. En haluaisi jättää teitä, sanon. Emme me jää, he vastaavat. Kuljemme mukanasi. Joudut kuitenkin itse ottamaan askeleet kaupunkiin. Me emme voi kantaa sinua sinne. Silloin et olisi valmis. Et kestäisi sitä onnen määrää. Astele itse, pidä katseesi kohteessa. Vaikka tie olisi mutkainen ja kivikkoinenkin, tiedä, että kompastuessasi vain vilkaisu sivulle riittää. Siinä me olemme ja matkaamme kanssasi. Pärjäät hienosti. Nauti matkastasi. Tie vie perille, ei ole kiirettä. Näe polkusi kauneus. Silloin askeleesi jättävät jälkeensä kiitollisuuden kultapölyä ja joku toinen voi seurata jälkiäsi. Näytät tietä. Olet rakastettu, lapseni. Suuresti rakastettu. Anna itsesi pysähtyä, jos tarvitset lepoa. Anna itsesi jatkaa matkaa, kun aika on. Kaikki on hyvin, nyt ja aina.