Kun tapahtuu jotain ikävää, ensimmäinen ajatus on yleensä ei. Ei, ei, ei! Ei voi olla totta, ei minulle. Sitten alkaa etsiä syitä, miksi???? Useinkaan syitä ei löydy, jolloin tapahtuma tulkitaan epäreiluksi. Sisälle muodostuu pysyvä kipu. Tämä pitää yllä sisäistä kireyttä, mikä lyö leimansa koko olemukseen ja vetää puoleensa uusia ahdistavia kokemuksia. Kireys heijastuu kaikkiin ihmissuhteisiinkin ja antaa uusia epäreiluuden kokemuksia. Kun on oikein kireänä ja ahdistunut niin lopulta sitä vielä lyö varpaansakin seinään. Tähän noidankehään voi jäädä tai siitä voi lähteä ulos. Ja sen voi tehdä vain itse.
Vastustava energia pitää kiinni kivusta ja epäreiluuden tunteesta. Antautuminen, suostuminen ja kipeän asian katsominen väistelyn sijaan taasen vapauttaa sisäisen jännityksen. On ihan hyvä nähdä, missä kohtaa elämässä on ollut omasta mielestä epäreiluutta ja missä kokee tulleensa väärin kohdelluksi. Se on parempi kuin leikkiä, että "ei ottanu kipiää". Vielä parempi on suostua tapahtuneeseen, kokea kaikki siihen liittyvät tunteet ja pyrkiä katsomaan asiaa armollisesti. Päästää irti. Sen sijaan, että jäisi loppuiäksensä uhrin osaan eli voimattomaksi, voi myös hyväksyä ja antaa anteeksi kaikille osapuolille ja ottaa oma voimansa takaisin omaan käyttöön. On hyvä antaa anteeksi myös itselleen, että on sallinut itsensä tulla huonosti kohdelluksi. Antaa anteeksi elämälle. Suostua koettuun kipuun. Silloin kivusta voi vapautua. Muussa tapauksessa kehoon pesiytyy katkeruus. Itse sitä on kuitenkin aina se, joka katkeruutensa joutuu kantamaan. Ja uskoakseni se on se, mikä näkyy naamasta.
