torstai 23. kesäkuuta 2016

Juurilla

Olen ollut aina kiinnostunut sukujuuristani ja esi-isistäni sekä uskomattoman sisukkaista esiäideistäni. Tänään isoisäni vanhassa pajassa upposin yhtäkkiä hyvin syvälle sukujuuriini. Osaksi ketjua. Tunsin suurta juhlallisuutta. 

Olen arvostettujen seppien ketjussa ties kuinka mones sukupolvi. Metallia en ole koskaan työstänyt, mutta seistessäni mattalakkapullo kädessäni aikeissa ryhtyä viimeistelemään maalauksiani tunsin voimakkaan yhteyden. En malttanutkaan ryhtyä heti töihin. Upposin perinteen tunteeseen ja lapsuuteni tuoksuihin. Kyyneleet kihosivat silmiin. 



Miten ihmetystä täynnä kävin lapsena isäni kanssa tässä pajassa setieni työskentelyä seuraamassa. Sain myös ihailla valtavan suurta pajavasaraa, jota isoisä oli heilutellut. Siveltimen heilutteluun ei tarvita sellaista voimaa, mutta siveltimenheiluttajan uran valitsemiseen tietynlaista sisua kyllä. Jonkinlaista alkemiaa lienevät molemmat - raudan muovaaminen uuteen muotoon ja taiteen tekeminen. Uuden synnyttämistä. Luomista. 

Isoisä. En koskaan ehtinyt tavata sinua, mutta tiedän, että olisit minusta ylpeä. Yhtä ylpeä kuin minä olen ollut aina sinusta. Kiitos, että sain käydä näin lähellä sinua. Kuin sydän vasten sydäntä. <3


maanantai 6. kesäkuuta 2016

Hauska tappa vanha tuttu

Kohtasin tänään kaupassa miehen, jonka tiesin surevan tällä hetkellä syvästi. En voinut ohittaa häntä. Oli pysähdyttävä. Vedin kaulasta, niinkuin meilläpäin sanotaan. Vedin kaulasta ja lausuin osanottoni ja jatkoin halausta niin pitkään, että tunsin jotain tapahtuvan. Lämpöä siirtyi riittävästi, hauras olemus sai hivenen voimaa, päästin irti, kosketin kevyesti vielä olkapäätä ja jatkoin matkaa.

Miten pystyin tuohon? Ennen olisin pitänyt myötätuntoni omana tietonani. Olisin nähnyt hänet ja ajatellut, voi miten suuri suru sulla on. Mutta en olisi pysähtynyt. En olis kehdannut. Koska ei oltu tuttuja. Ei hän tuntenut minua, luulisin. Ei sillä tavalla kuin halaamiseen monesti odotetaan tuntevan. Tuossa hetkessä pudotin kuitenkin roolit pois. Oli ihminen, joka suri ja toinen, joka tunsi myötätuntoa. Astuin kynnyksen yli ja kohtasin. Se oli oikein.

On hyvin luonnollista, että ei tiedä miten toimia syvän surun edessä. On luonnollista, että ei kehtaa tai uskalla lähestyä, koska suurin osa meistä on kasvatettu väistämään. Pitämään huolta omista asioistaan. Kasvatettu peittämään tunteita. Auttamaan toisia peittämään tunteensa.

Mutta olen katsonut surua silmästä silmään. Niin pitkään, että en enää pelkää sitä. En väistä vaan näen siinä vanhan tutun. Voin pysähtyä sen luo. Voin koskettaa surua pelotta. Ja ihan kuin se muuttuisi kosketuksen alla. Ensikosketuksella se on jotain hyvin haurasta ja rapistuvaa, mutta kohdatessaan rakkauden se alkaa liikehtiä, palata kokoon, lämmetä. Voi miten suuri voima rakkaudella onkaan!

Voisin rohkaisevasti väittää, että ei se tartu. Sanoa, että menkää vaan lähelle, ei suru tartu.
Kyllä se tarttuu. Se tarttuu vähäsen, joskus paljonkin. Sitä on jakaminen. Voi ottaa toisen taakasta kantaakseen, jos tuntuu, että omat voimavarat riittävät. Itkeä toisen surun vuoksi. Uskon, että siinä samalla puhdistaa myös itseänsä, koska itkemättömiä itkuja löytyy jokaiselta.

Toinen tärkeä asia, minkä olen surun lisäksi saanut kohdata, on kosketus. Olen saanut kokea, miten kosketus eheyttää. Miten nähdyksi tuleminen eheyttää. Että joku näkee sinut haavoinesi kaikkinesi ja uskaltaa katsoa, jopa koskea - se on käsittämättömän upeaa.

Siksipä, koska minulla on silmät joilla nähdä tuska, koska minulla on sydän jolla rakastaa ja tuntea myötätuntoa, koska minulla on kädet joilla halata - käytän jatkossa niitä kaikkia. Tästä lähtien käytän niitä entistä enemmän. Tiedän nimittäin nekin hetket, kun en käyttänyt. Niitä kadun. Ehkä ainoita asioita, mitä todella elämässäni kadun on hetket, jolloin en uskaltanut kohdata toisen kipua. Jolloin autoin muita piilottamaan tuskansa. Mutta ei enää. Tulkoon rakkaus.