Joku suunnittelee sua paremmin

Tiedättekö, minä uskon täysin siihen, että me ollaan aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Vaikkei tuntuis siltä. Vaikka tuntuis siltä, että vastustaa. Että on myöhässä. Ei ole. Sitä vain luulee. Pää huikkii ahdistavia ajatuksia ja me hölmöläiset niin usein uskomme niitä. Niinkuin minä tänään labran odotustilassa.

Tänään selvisi, että mun odottamisen kärsivällisyysrajani on 35 minuuttia. Siinä vaiheessa odottamista rauhattomuus kävi niin isoksi muiden huidellessa koko ajan ohitseni että vähän kysäisin että onkohan täällä ajat myöhässä. Joku lupasi selvittää. Odotin toiset 35min eikä sitä jokua enää näkynyt. Sitten kysyin joltain toiselta ja pääsin verikokeeseen yli tunnin ajanvaraukseni jälkeen. Saadakseni kuulla, että minua oli kutsuttu kyllä. En ollut kuullut. Mitä ihmettä??? Miten niin en ollut kuullut? Tulin vartin etukäteen ja yritin korva tarkkana seurata, koska vuoroni tulisi. Siinä vaiheessa mieleni riehaantui. No niin, ääliö. Mitenkäs nolona nyt oot? Ajat myöhässä. Itte et menny kun kutsuttiin. Häpeä nyt. Haiset hieltäkin. Lisäksi selvisi että aikani näkyi kyllä koneella mutta lähete puuttui. Hoitaja joutui vielä soittelemaan lähetettä osastolta ja häpeilin entistä enemmän aiheuttamaani vaivaa ihmiselle, jonka piti ottaa vain lapsipotilaita sen aamun. Sinne nyt änkesit häirittemään. Joku lapsi joutui nyt varmaan odottamaan sun takia. Hienosti toimittu Anne. Hiki pirskosi lisää. Kiittelin ja pyytelin anteeksi ja lähdin verikokeen jälkeen helteeseen. Autolla jonka tuuletus ei pelaa. Mieli lateli kaikki mahdolliset syyt miksi minun pitäisi hikeentyä nyt kunnolla. Auto kuumeni paistinpannuksi kun tuolla lailla tonttuilit. Tapaaminen rakkaan ystävän kanssa viivästyi. Et ehtinyt juttutuokiolle isäsi kanssa. Mikset mennyt ennemmin kyselemään sihteeriltä neuvoa. Siinä vaan tyhmänä kökötit. Pelkuri. Silti pieni ääni jossain taustalla inisi - syynsä tällekin viivytykselle varmasti on. Päätin uskoa sitä. Ajattelin, että joku syy tälle on, vaikken sitä nyt itse näe, ja kiristys helpotti.

Tunnin päästä tästä olin lähdössä vanhempieni pihasta, kun iäkkäämpi nainen pysäytti kohdallani auton ja kyseli hädissään tiedänkö, missä on tämmönen katu. Hänellä oli hieronta-aika, mutta muuttuneiden liikennejärjestelyjen vuoksi hän ei löytänytkään perille hierojan luokse. Tie oli minulle tuttu, mutta hankalasti neuvottavissa ja rouva oli jo hivenen myöhässä, joten lupasin ajaa hänen edellään ja opastaa perille. Olinhan muutenkin juuri lähdössä autolla. Siinä matkalla se äkkiä kirkastui. Hahhaa!!!!! En ollutkaan myöhässä vaan täydellisessä aikataulussa. Täydellisessä!!!! Hihhii!!!! Täydellisessä!
Ei sitä aina itte tiedä mitä omaan aikatauluun on laitettu. Oma kuviteltu aikataulu voi ollakin ihan väärä. Voit olla myöhässä omasta suunnitelmastasi, mutta silti juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Eli silloin kun oikein vastustaa, hengitä ja rentoudu. Kaikki menee just oikein ja mummokin saattaa päästä hierojalle. ;)

Elämä on maaginen matka

Sain olla tänään paikalla, kun ystäväni kertoi uskomattomasta vaellusseikkailustaan kohti Santiago de Compostelaa. Miten hänen matkallaan ihan pieniltäkin vaikuttaneet tapahtumat nivoutuivat ketjuiksi, joissa yksi asia johti toiseen ja vei matkaajaa kohti tuntematonta päämäärää. Paikkaa, jonne saavuttuaan hän ymmärsi aiemman matkansa merkityksen. Askel askeleelta. Kuunnellessani tuota ihmeellistä seikkailua päässäni alkoi pöristä hurja ajatus ja ymmärrys siitä, että me kaikki olemme tuolla matkalla. Omalla pyhiinvaellusmatkallamme. 

Tapahtumat elämässämme kulkevat ketjuna, vellovat aaltoina, kuljettaen kohtaamisiin, risteyksiin - valinnan paikkoihin. Miten monta kertaa on voinut jälkikäteen todeta, "en olisi tässä ellei". Niinpä. En olisi tässä. Ellei. 
Ja mitä kaikkea se ellei on pitänytkään sisällään. Kevyttä keinumista, kepeää kulkemista, mutta usein juuri ne tuskaisimmat taipaleet olivat niitä, jotka kuljettivat tärkeimpiin paikkoihin. Varpaat rakoilla, polvet konttimisesta ruvella, takki täysin tyhjänä on voinut huomata saapuneensa elämässään paikkaan, jossa ei olisi, ellei. Ja miten hyvä siinä onkaan olla, vaikka ei ollut aavistustakaan siihen saapumisesta. Ei tiennyt, mihin polku johtaisi. Ja sillä kipeimmällä tai tyhjimmällä turhautumisen hetkellä luuli, ettei minnekään koskaan edes pääsisi. Ja samaan aikaan tapahtumat nivoutuivat yhteen taianomaisesti. Oikeat ihmiset saapuivat, asiat tapahtuivat - ja aina oikeaan aikaan. Miten ihmeellistä se on, jatkuvaa ihmettä!

Olipa onni, että olin kuulemassa tästä matkasta. Tajusin, että vaikka tuntuu siltä, että en taas kerran tiedä yhtään, minne olen kulkemassa, kuljen kuitenkin. Ja joskus olen siinä kohdassa jälleen, missä kuljetun matkani ihmeet avautuvat silmieni eteen. Olen nyt juuri siinä, missä pitää, aikaisemmin ottamieni askeleiden ansiosta. Vaikka välillä haparoivin askelin, sumuisten polkujen ja pelottavien tiheikköjen läpi tai puuduttavan tyhjien maisemien halki olen kulkenut, olen ollut koko ajan keskellä ihmeitä. Olen keskellä ihmeitä. Voi mikä tunne! 
Minun pyhiinvaellukseni.

Mätäpaise

Sain ystävältä facebookissa positiivisuushaasteen. Kolme positiivista asiaa kolmena päivänä. Ryhdyin kirjoittamaan:

Tänään olen ollut omien ajatusteni ja tunteideni seurassa, mikä jo sinänsä on aina positiivinen asia. Olin tuntenut ahdistavaa oloa. Syyllisyydentunnetta, ulkopuolisuutta, pettymystä. Pelkoakin.

Päätin mennä tunteideni läpi paikkaan, jossa niiden juuret olivat. Houkuttavaa oli jäädä kiukuttelemaan asialle, joka ahdistavan tunteen herätti, mutta päätin kaivautua ja se oli positiivinen päätös.

Sydäntä puristi kovasti, kun aloin tunkeutua pimeyteeni, mutta tiesin sen olevan ainoa keino vapautua tästä olotilasta, joka tulisi toistumaan niin kauan elämässäni, kunnes uskaltaisin tehdä tämän. Ottaa vastuun omista reaktioistani. Kaivaa sen esiin. Sen mätäpaiseen, joka jonkun hipaistessa purskahtaa ja pilaa kaiken kauniin.

Ja siellä se sitten oli. Yritti piiloutua viattoman oloisena.

Hylätyksi tulemisen pelko.

Otin sen varovasti kämmenelleni. Tajusin, miten se oli syntynyt ja millä kaikilla tavoilla se oli itseään ilmentänyt elämäni varrella. Nyt kun olin sen nähnyt niin selvästi, päätin antaa sen pois. En kuljettaisi sitä enää mukanani.

Mutta mihin sen laittaisin, että se varmasti pysyisi poissa?

Ettei se vahingossa tarttuisi jonkun toisen matkaan.

Päätän kaivaa sen mielessäni maahan. Avaan sille viimeisen leposijan. Lasken tuoksuvia kukkasia viereen. Kiitän kaikesta opetuksesta ja päästän irti. Annan Äiti Maan ottaa sen syleilyynsä. Sen, joka niin pitkään oli osa minua. Sydämessä tuntuu vielä pientä kirvelyä, mutta se paranee. Se paranee.

Ja ne kolme positiivista: kipu, oivallus, irtipäästäminen.

Kenen lauluja laulat?

Sain kirjoittaa valorunon ystävän ystävälle. Syntynyt runo muistutti itseäni siitä, miten elämään kuuluu sekä mustia että valkeita koskettimia. Kaikki yhdessä luovat erityisen, omanlaisen, ainutlaatuisen sävelmän. Elämäni sävelmän. On hyvä muistaa olevansa itse oman elämänsä säveltäjä, ei kukaan muu. Millaista musiikkia valitset soittaa?

Kukkuloiden välissä kulkee sola,

se on polku

kuin pianon koskettimet

askelmat rivissä

valkoista ja mustaa.

Jokaisella askeleella kantautuu ääni,

hyppelyllä soitto.

Siitä on mentävä.

Hiivitkö hiljaa

vai pompitko tasajalkaa?

Millaista musiikkia haluat kuulla?

Mikä kosketin soi sinulle kauneimmin nyt?

Millaisen sävelmän saat aikaan?

Soita rohkeasti.

Oman elämäsi musiikkia soitat.