keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Vanha vuosi jää, murruinko? Toivon niin.

Vuosi 2016 on edustanut numerologisesti tarkasteltuna loppuunsaattamisen lukua 9. On puhuttu puhdistumisen vuodesta. Kohdallani tämä pitää ainakin hyvin paikkansa. Koen, että olen riisunut lähes kaiken vanhan yltäni, luonut nahkani jälleen kerran. Vuosi on ollut raskas, välillä jopa uuvuttava, mutta samalla myös hyvin elämänmakuinen. Olen mennyt kuin mummo lumessa, eteenpäin, tietäen että hyvä tulee, kun vaan nyt jaksan. Sitä paitsi matkanteosta voi ottaa ilon irti. Tehdä vaikka lumienkeleitä välillä.

Olosuhteissani tapahtui isoja muutoksia, urallani tapahtui merkittävä siirtymä kohti uutta, tavassani olla parisuhteessa tapahtui muutoksia, äitinä oleminen vaati jälleen uuden levelin saavuttamisen, tuli uusia maisemia, uusia ihmisiä. Tänä vuonna tapahtui paljon sellaista, mihin aiemmin olisin reagoinut panikoiden. Olen vieläkin kovin herkästi tunteva ja tulistuva, mutta osaan jo monessa kohtaa katsoa asioita kauempaa ja hyväksyen, sillä mistä minä tietäisin, onko minun silmissäni katastrofaaliselta näyttävä asia kuitenkaan kokonaisuuden kannalta katastrofi. Ei, ei se ole ollut. Kaikki on mennyt koko ajan sujuvasti eteenpäin. Vaikeat paikat sujuvammin, kuin aiemmin olisi mennyt. Mitä nopeammin päästää irti pelosta ja draamasta, sitä nopeammin pystyy löytämään rauhallisen toimintatavan ja myötätunnon tilanteissa kaikkia osapuolia kohtaan.

Siis vuosi 2016. Olit viimeistenkin esteiden voittamista, peloista luopumista, uuden opettelua, irrottautumista vanhoista unelmista, materiaalisia muutoksia, uusien kauniiden näkymien luomista - ja olet vaatinut minulta voimia. Ihan kuin jokin olisi tiristänyt minusta esiin pisaroita, verta tai kyyneliä, mutta maahan osuessaan ne puhkesivatkin kukkaan  niin nopeasti, nopeasti. Tätä kasvua on kaunista seurata. Kauneimpina kukkasina näen läheiseni ja monet kohtaamani ihmiset. Sylejä on ollut ja ihmeitä on tapahtunut. Unelmat ovat alkaneet tulla näkyviin. Vilkuttelemaan jo, että täällä ollaan mummo, kahlaa vain eteenpäin.

Ja olen valmiina uuteen kierrokseen. Vuosi 2017 aloittaa uuden yhdeksänvuotisen syklin numerologisen ajattelutavan mukaan. Oli siis jo korkea aikakin vähän riisuutua. Mutta murruinko? Miksi ylipäätään toivon, että olisin murtunut? Siksi, että kirjoitin itselleni kesällä Valorunon, joka kertoi, että kaikesta sisäisestä työskentelystäni huolimatta sydäntäni ympäröi vielä suojakuori. Kun on herkkä ja kaikki tuntuu niin syvällä, voi joskus vähän rakennella suojia. Sitä näköjään onnistuu rakentelemaan semmosia itseltään salaakin. Tai ilmeisesti se oli jotain vanhaa sekin. Louhintamenot ovat olleet muutaman vuoden meneillään, mutta pääsinkö jo paljaaksi asti? Murtuiko taika? En tiedä, mutta tässä on joululahjani teille - runo, jonka kirjoitin itselleni. Se on paljasta, jos jokin. ;)


Kivisydän, kivisydän,
jo kuoret murtuu.
Kivisydän, kivisydän,
vanhaan kipuun turtuu.

Salli sen hajota sen kylmän kuoren,
anna itsesi käydä yli tuulisen vuoren.
Kiipeä korkeammalle, kurkota vielä.
Näe itsesi seisomassa voittajana siellä.
Voitat itsesi, pelkosi, kaikki tyynni,
mene kauas, mene pitkälle
ja tiedät syyni.

Sua työnnän kohti kohtaloas, on tullut jo aika,
murtaa kivisen sydämen taika.
Uskalla kokea se vanha tuska,
loppu on silkkaa helpotusta.

Kun nyt et pakene, kun pysyt ja katsot sen loppuun, 
tiedät se kannatti, ei syytä hoppuun.
Kyyneleet näkymättömyyden, häpeän ja surun,
kaiken kylmyyden hajotat pois kuin purun.

Ja mitä jäljelle jää kun rakkaus sataa?
Sinä vuorella
ja alhaalla aika se mataa.
Hengität kevyesti, kevyemmin vuoristoilmaa
ja otat askeleen, toisenkin,
kohti uutta maailmaa.


Hyvää joulua sinulle ja potkua tulevaan vuoteen 2017 sekä uuteen alkavaan sykliin. 
Noustaan sinne vuorelle porukalla! <3

tiistai 20. joulukuuta 2016

Kaikkea sitä ihimisen pitää!!!

Nyt oli niin eriskummallinen maalauksen syntyprosessi että kerronpa sen teillekin.

Noudatan nykyään vahvasti vaistojani. Seuraan päähänpälkähdyksiäni. On ollut aikaa testata sitä käytännöstä ja tulokset ovat olleet ällistyttäviä. On ollut pakko uskoa, että pälkähdysten seuraamisessa on itua. Annan tästä ihan käytännön esimerkin omasta elämästäni myöhemmin - se on huikea ja ihastuttava tarina. ;) Mutta nyt kerron, miten intuitioni toimii maalatessa.

Jokunen viikko sitten halusin maalata. Maalasin ensin siveltimellä vihreälle pohjalle valkoista ja keltaista. Siihen tuli vene, jossa oli polvillaan nuori neito. Tuli päähäni sana "uhrimorsian". Sitten tuli tunne, että se pitää sotkea. Pyyhkiä pois sormilla. Ja silmät kiinni käyttää kaikki loppu väri siihen. Tämä oli jotain uutta. Olin joskus aikoja sitten maalannut osan maalauksesta sormillani, mutta että maalata silmät kiinni. Ja sotkea. Vai niin. No, tokihan sitä voi kokeilla.
Ja se oli hauskaa! Suljin silmät ja annoin sormien mennä ihan omassa rytmissään ja tanssia kankaalla, kunnes tunsin olevani valmis.



Jätin maalauksen kuivumaan tietäen, että se jatkuisi joskus vielä tästä. Siinä vaiheessa kuvittelin, että siihen keskelle tulisi jotain herkkää ja pientä. Ehkä valkoisella. Kun mun mieli tykkäis semmosesta. Hennosta ja harmonisesta. Maalattu pohja unohtui kuitenkin pitkäksi aikaa komeroon. Ja syystä. Sen aika ei ollut vielä.

Eräänä päivänä ystäväni, kaimani ja tuleva yhtiökumppanini Anne pyysi minua tekemään 1-vuotiaalle kummitytölleen taulun. Päätin kutsua ihmisiä katsomaan, miten työskentelen ja maalata Hildalle yleisön edessä. En useinkaan tiedä enkä edes mieti etukäteen, mitä värejä kenenkin maalaukseen tulee. Ne tulevat siinä hetkessä, kun katson värituubeja. Poimin ne sisäistä tietoani noudattaen ja joskus esittäen varmistuskysymyksiä - tarvitaanko tätä, entä tätä? Mutta koska yleisön edessä työskenteleminen jännitti, kyselin jo illalla valmiiksi, mikä maalauksen sävymaailma olisi. Tuli mielikuva että vihreällä pohjalla keltaista. Jotakin pinkkiä myös. Roiskeita.

Yöllä kuitenkin tyttärelleni nousi hurjan kova kuume, enkä päässytkään seuraavana päivänä maalaamaan. Laitoin Annelle yöllä viestin tilanteesta ja pyysin, että laita sieltä mun kaapista keskeneräinen työ esille niin kävijät saa vähän edes sitä, mitä olin luvannut - kurkistuksen työskentelyvaiheisiini. Edellisillan värivalinnoistani tietämätön Anne laittoi minulle aamulla liiketilastamme tuon ylläolevan kuvan. Hän hihkui, että ei hätää vaikka en päässytkään, koska olin jo aiemmin aloittanut kummitytön taulun. Hihhii!!! Niin olinkin! Samalla hänelle selvisi, miksi hän oli ostanut tuon pienen taulutelineen edellisenä päivänä hieman ihmetellen ja tietämättä, mihin sitä tultaisiin tarvitsemaan. Koska molemmat luotamme pälkähdyksiimme, tämmöistä riemukasta tapahtuu meille yhtenään.

Viimein tuli päivä, jolloin sain jatkaa maalausta. Katsoin maalipurkkeja ja ymmärsin, että sen pienen hennon valkoisen haaveeni sain kuopata saman tien. Valituksi halusi tulla mm. voimakkaan punaista, lisää keltaista ja sinistä. No onneksi myös valkoista. Varmistelin vielä kysellen joka purkista, että ihanko tosi tämä. Joo joo, tuli vastaus sisältäni. Pelotti, että nyt menee kaunis alku ihan pilalle näillä väreillä, mutta tottelin. Olinhan jo monta kertaa saanut aiemminkin todeta, että joku suunnittelee mua paremmin. Parasta siis suostua.

Seuraavaksi olin valitsemassa sivellintä, mutta mikään niistä ei näyttänyt olevan tulossa mukaani. ainoastaan palettiveitsi ja pieni kepin päässä oleva töpöttelysieni. Kun oikein vetoavasti pyysin, että eikö nyt edes yksi sivellin, niin yhden ison sain luvan ottaa. Aloitin tekemällä seoksen hiekkamassasta ja kirkkaanpunaisesta. (Argh!) Kyllä. Kirkkaanpunaisesta! (Onks pakko jos ei taho??) Ja ei muuta kuin palettiveitsellä heittelemään massaa maalauksen päälle. (Yhyy!!!!)





Seuraavaksi hoksasin, että maalausta on jatkettava sormin. Punaisen päälle sain kuvioida valkoista ja pinkkiä. Olo oli vieläkin vähän hermostunut, mutta toiveikas. (Ehkä tämä tästä kuitenkin ihan kauniiksi muodostuu, vaikka ei minun makuuni ole tämä väriyhdistelmä. Liian rauhatonta.) Oli muistutettava itseä, että en maalaa itselleni vaan pikkuiselle tytölle, joten jatkoin. Kaksi tummaa vihreän sävyä halusi paljon vettä sekaan ja räiskyväksi lätäköksi kankaalle ja kulmissa valmiina olleet auringot oli tuotava paremmin esiin. (Kuka itseään kunnioittava taiteilija maalaa auringon nurkkaan ja siitä säteitä?? No minä, näköjään.)

Seuraavaksi minulle alkoivat "huudella" sininen ja punainen (Ei kai?? Yyh.) ja puinen töpötyssieni, mutta keppipää edellä (Et oo tosissas!!!! Kepilläkö mun pitää maalata?? Huoh.) Täytyi hahmotella tyyppi sinipunaisella ja sille kaveri. Tyypistä tuli ritarimainen fiilis. Tai jotenkin sankarimainen, joten kuvittelin pitkään toisen hahmon olevan tietenkin morsian. Prinsessa. Ja hetken se olikin. Kruunu päässä. Tanssimaan ryhtymässä. (Tietenkin, prinsessamaalaus tytölle!)

Hinkkasin ja hinkkasin kepukalla hahmoja esiin, jonka jälkeen sain siirtyä taas sormivärimaalaukseen. (Paluu juurille, hehe.) Hahmot saivat ympärilleen valkoista utua ja lisää keltaista, jolloin välähdyksenomaisesti oivalsin, että sehän onkin eläin eikä prinsessa. (Jaa. Vai ei prinsessamaalausta tytölle. Ei sitten.) Samalla Anne kurkkasi olkapääni takaa ja hihkui, että siinähän on kenguru!!! Ja niin sain jatkaa maalaamista musiikin siivittämänä. Anne laittoi soimaan Youtubesta "Katso kenguru loikkaa". (Voi elämä!!!) Loppujen lopuksi se tanssikaveri muistutti montaakin erilaista eläintä, kuten laamaa ja dinosaurusta, lohikäärmettäkin, mutta Hilda itse saa nähdä siinä sen, mitä se hänelle on. Lopuksi koristelin kuvan peridooteilla ja hiotuilla simpukoilla. Ihan viimeiseksi sain käyttää vähän sitä sivellintäkin ja sivellä liekkejä kullalla. (Tadaa!!!!)



Tanssi mun kanssain,
oi tanssi, oi tanssi!



lauantai 3. joulukuuta 2016

Lähdetkö vai paljastatko?

Pari vuotta sitten aloin tuntea ajautuneeni avioliitossani paikkaan, josta ei ollut paluuta. Olin luisunut sinne vähitellen, tuntenut sen tapahtuvan kykenemättä korjaamaan kurssia.
Olin suorittanut parisuhdetta. Pyrkinyt olemaan hyvä vaimo. Toteuttanut vuosia toisen toiveita, jotka olin itse tämän toiveiksi olettanut. Siinä hommassahan ei voi olla koskaan riittävä, sillä oma mieli on hanakka keksimään uusia vaatimuksia. Odotusten täyttäminen on turhauttavaa hommaa, jossa ei koe koskaan saavansa riittävästi kiitosta. Etenkään, jos toinen ei tiedä, että toinen tässä juuri taas hänen eteensä uhrautui. Fiksumpaa olisi ollut sanoa se kaikki ääneen. Mitä odotat minulta? Miten voisin parhaiten tukea sinua puolisona? Kertoa, mitä itse kaipaa. Ilman kiukkua äänessä.

En tiedä missä vaiheessa se meni siihen, että molemmat pyörittivät oletettuja odotuksia niin sujuvasti, että kumpikaan ei enää tiennyt, mitä toinen haluaa - saatikka, mitä itse haluaa. Oliko koskaan tiennytkään? Yritin monta kertaa ottaa puheeksi vaiettuja asioita, mutta koska meille ei ollut syntynyt avointa keskustelukulttuuria (hiljaisia oletuksia sitäkin enemmän), se oli vaikeaa. Olin huono puhumaan, vaikka olen täynnä sanoja ja tunteita. Myönnän. Olin huono puhumaan. Puhuin liian harvoin tärkeistä asioista. Puhuin väärillä äänensävyillä. Liian opettaen tai liian vihaisesti. Loppuun saakka mietittyjä ajatuskuviotani suoltaen. Sellaiseen on vaikea vastata, etenkin jos toinen on harjoitellut aroista asioista puhumista itsekin liian vähän.

Erosimme, vaikka se oli ollut vuosia pahin pelkoni. Sitä en olisi koskaan halunnut. Lopulta halusin vain sitä. En kestänyt enää. Helppo olisi sanoa, että en kestänyt enää sitä toista, joka niin huonosti täytti tarpeitani. Ehkä totuudenmukaisempaa on sanoa, että en kestänyt enää itseäni. Sitä millaisen näytelmän olin luonut. Sitä, että en ollut osannut ilmaista tarpeitani. Haavoittuvuuttani. Sitä, että olin esittänyt vahvaa vuosikaudet. Naista, joka selviää mistä vaan eikä tarvi ketään. Ei ole kivaa semmoisen rinnalla. Kaikki haluavat olla tarvittuja. Joten erosimme.

Jotain ehdin sentään oppiakin. Pelkäsin ennen kovasti toisten suututtamista. Miellytin mieluummin kuin otin riskin siitä, että joku saattaisi loukkaantua. Mieliksi eläminen on varma keino kadottaa ja uuvuttaa itsensä ja tuhota parisuhteensa. Minä uuvutin itseni olemalla todella hyvä vaistoamaan, mitä minulta odotettiin ja toteuttamaan sen hymyssä suin. Niin työelämässä, ihmissuhteissa, kuin erilaisissa "velvollisuuksissakin". Velvollisuus on lainausmerkeissä siksi, että nykyisellään en enää tunne velvollisuuksia. Ainut velvollisuudeksi tunnistettava asia on olla totuudellinen. Kaikki muu on ihmisten luomaa. Mutta. Onneksi sain niin monta lasta, että ymmärsin päästää irti velvollisuudentunteesta johtuvista asioista ja keskityin vain itselleni tärkeisiin. Harjoittelin sanomaan ei ja ottamaan vastaan vastapuolen mahdollisen pettymyksen. Sen lisäksi, että ymmärsin mulla olevan oikeuden mun tunteisiin (Kiitos Putouksen Antsku ;) ymmärsin, että vastapuolella on myös oikeus sen tunteisiin, eikä minun tarvitse yrittää pehmitellä niitä. Tämä oli tärkein oppimani asia, minkä muutin suhdekäyttäytymisessäni jo ennen eroa. Se ei ollut kuitenkaan riittävää ja tulkittiin ehkä väärin. Olin hankala läheisilleni, koska en yhtäkkiä enää toiminut, kuten oli totuttu. Se oli itsellenikin pelottavaa, mutta kannattavaa. Voin nykyään todeta, että hylätyksi tulemisen pelko ei enää estä minua puhumasta totta tunteistani ja toiveistani. Uskallan sanoa, että tätä en halua tai jaksa juuri nyt.

Olen nyt melkein vuoden ajan saanut uuden mahdollisuuden tutkia itseäni kumppanina ja kasvaa parisuhteen toisena osapuolena. Kovaa settiä on ollut, myönnetään. Olen harjoitellut puhumaan. Ottamaan esiin vaikeita asioita. Näyttämään vanhoja haavojani. Se on helppoa. Mutta myöntämään keskeneräisyyteni, olemaan täysin paljaana - se on vaikeaa. Vieläkin puhun liian opettavalla äänensävyllä, myönnän. Mutta puhun. Se on hyvä. Huudankin. Huomaan, että kaikki vuosikausia patoamani turhautumisen tunteet ryöpsähtävät monesti liialla voimalla. Mutta en halua padota enää, koska se on varma tie kauas toisen luota. Vaikeneminen tekee vaikeaksi navigoida luokse. Jos ei kerro, mikä satuttaa, toinen ei voi tietää. Jos ei kerro, mikä tuntuu hyvältä, mitä tarvitsee tai pelkää, toinen ei voi tietää. Sillä meillä on kaikilla omat haavamme ja omat pelkomme. Toisella ei ole omistamme aavistustakaan, ellemme sano niitä. Vaikka sitten joskus kiivaastikin.

Olen monta kertaa yrittänyt paeta. Etsinyt syitä sille, miksi tämä ei voisi onnistua. Pelännyt eroa, pelännyt läheisyyttä. Yrittänyt tehdä siirtoja ennakoiden, että ei ottaisi kipeää sitten jos. Käsitellyt asioita analyyttisesti, mielen tasolla. Yrittänyt viilentää itseäni, olla järkevä. Pelännyt antautua. Pelännyt päästää toista lähelle. Mutta kaikista eniten olen pelännyt armoa. Kyllä. Tämä oli kuluneen syksyn suurin oivallus. Paljon helpompaa olisi kävellä nenä pystyssä pois, syyttää toista kaikista niistä haavoista, joiden arpiin hän on osunut. Silloin saisi pidettyä illuusionsa asioista, eikä tarvitsisi katsoa sisäänsä. Kun jää, joutuu katsomaan, mitä rumaa itsestä on juuri pullahtanut esiin. Siinä hetkessä tuomionkin vastaanottaminen olisi helpompaa kuin armo. Tuomituksi tullessa saisi olla vihainen tuomitsijalle. Mutta armo pakottaa polvilleen. Myöntämään virheensä. Myöntämään, että itsessä on sellaista rumuutta, mitä ei kestäisi katsoa. Huhhuh, millaista se on. Mutta olen saanut tutustua armoon ja se on ollut uuvuttavan ihana tuttavuus. Tulen tapaamaan sen vielä, tiedän sen, mutta sillä kertaa en enää pyristele karkuun. Olen antautunut.





Haluan katsoa sinua silmiin,
niin kauan, että tekee mieli piiloutua,
että tunnen oloni jo hävyttömän paljaaksi.
Ja vielä senkin jälkeen
katsoa syvemmälle,
Vaikka paljastumisen pelon kyyneleet jo virtaisivat kasvoillani.

Haluan katsoa sinua silmiin,
ihastella kauneuttasi ja syvyyttäsi, 
kauhistumatta kipuasi
silitellen silmilläni sen arimpia kulmia
suudellen pois kaiken pahan.


Haluan katsoa sinua silmiin.
Saada sinut tuntemaan,
mitä on näyttää ja tulla nähdyksi.
Mitä on, kun pelkää, mutta näyttää silti.
Mitä on, kun paljastumisen julmalla hetkellä luulee putoavansa iäksi,
mutta käsi tarttuukin käteen, 
eikä jätä yksin pimeään.

Haluan katsoa sinua silmiin.
Sukeltaa kanssasi pehmeään ja synkkään.
Keinua kevyesti ja tulla vedetyksi pyörteeseen
syvemmälle ja syvemmälle.

Haluan katsoa sinua silmiin,
sukeltaa onkaloihisi, 
huutaa perääsi, saada kiinni. 
Nousta ulos kosteana hiestä ja kyyneleistä,
huohottaen jännityksestä ja siitä riemusta, 
että päästit minut sisääsi,
näkemään sen kaiken.