Nostin kortin tähän hetkeen mulle ja lukijoilleni. 
Sydänanturi. 
Niin. Me lopulta varmaan kaikki tunnetaan se kohta sydämessä, joka kertoo, onko tää meille hyvä juttu vai ei. Eri asia on, erottaako sitä kaikista ympäröivistä ärsykkeistä ja niiden aiheuttamista tuntemuksista. Erottaako sydänanturin herkän värähdyksen kaikista niistä ikävistä muljahduksista, jotka syntyvät tarpeesta täyttää muiden odotukset, tarpeesta olla tuottamatta pettymyksiä - myös itselleen. 
Pelko. Otatko sitä kurkusta kiinni ja nitistät sen karjahdukset? 
Pelko on ääni meidän sisällämme, ja voimme ihan oikeasti vaientaa sen itse. Ensimmäinen askel on tärkein. 
Mihin suuntaan tuntuisi hyvältä astua?

Ei aina käy niin.....

Elämässä ei asiat useinkaan mene niinkuin piti. Monesti sitä näkee elämänkulkunsa tietynlaisena, yrittää parhaansa mukaan toteuttaa sen samalla kuitenkin peläten, että se katoaa käsistä. Kunnes tulee päivä, jolloin ymmärtää, ettei mistään voi pitää kiinni. Ei mistään. Siihen kun suostuu, alkaa mielenkiintoinen seikkailu. Kaikki eteen tulevat asiat ovat sen jälkeen erilaisia kuin ennen. Surut ja pettymykset uusia tienviittoja, joita voi tarkastella miettien, minne tämä asia minua nyt yrittää johdattaa. 
Olen elellyt jo mielestäni aika pitkään näin, kiinni pitelemättä. Eilen rakkaan kanssa ilta-ajelulla jutellessani löysin yhtäkkiä sisältäni kuitenkin vielä nuoren tytön kaukaa menneisyydestä. Tytön, joka piteli sylissään unelmiaan ja oli hämmentynyt ja surullinen, kun niitä ei ollut tullutkaan. Ajattelin katsoa tytön unelmat vielä kerran läpi, että voisin ihan oikeasti päästää niistä irti kokonaan ja katsella suuntaviittojani ilman vanhoja suruja.

"Tänään minä otan kaikki vanhat rakkausunelmani, 

kerään ne kämmenpohjaani, 

katson niitä ja itken. 

Siellä ne nyt ovat, 

kaikki iloveyou4everit, 

romanttiset kosinnat - polvistumiset ja kaikki, 

tuutko vaimokseni sanat, 

(olisin tullut), 

pitämättömät polttarit, 

suuret häät joissa kaikki ystäväni ovat mukana, 

minä nuorena ja kauniina.

Siellä on äänetön yhteisymmärrys 

ja puolisoiden lempeät katseet töiden lomassa. 

Siellä on vankkumaton tuki ja kannustus,

kuunteleminen, 

sekä innostuminen toisen onnesta.

Meidän tiimi.

Siellä ovat elämänsä jakaneet vanhukset ryppyiset kädet käsissä, 

suupielistään yhteenkasvaneet uurteet, askelissa sama tahti, 

siellä on lastenlasten mummola, 

yhteinen hautakivi. 

Siellä ne ovat, kuolleet unelmani, 

kuin havunneulaset kämmentä pistelemässä. 

Lisään sekaan vielä roimasti valuen itsesääliä, 

sitä että en kenenkään tiimiin kelvannut, 

että yksin lapsille vilkutan, 

säälittävä vanha akka. 

Siihen ajatukseen on neulasten hyvä tarttua, kuin kuumaan pihkaan.

(Rakkausunelmat pihkassa, haha, hyvää surkuttelevaa sarkasmia) 

Käärin koko paskan palloksi ja heitän sen pois. 

Jestas, siitähän tuli hyvä sytyke! 

Tuikkaan tikun perään ja käännyn kävelemään poispäin. 

Liekkien vielä lämmittäessä selkääni mietin, mitä nyt sitten? 

Alkajaisiksi päätän pitää itselleni polttarit. 

Olenhan kuitenkin vaimoainesta. Nainen minun makuuni. 

Vastaan kosintaani oitis kyllä. Tahdon!

Tahdon olla mun kans myös huonoina päivinä. 

Rakastan mua silloinkin. 

Vastaan joka päivä kotiin tullessani tervehdykseeni hymyllä 

ja iloitsen jokaisesta yhteisestä päivästä. 

Taidankin tehdä niistä naamiaiset. Joo! Mun polttareissa kaikki pukeutuu!  

Eikä siellä myydä kellekään mitään Pims -looria 

vaan halataan sivullisiakin, ja nauretaan paljon. 

Ja silloin minäkin jaksan valvoa aamuun asti. 

Nuuhkia kesäisen aamun uusia tuulia katse toiveikkaana minua kohti. 

Mitähän kaikkea minulla voikaan olla vielä itselleni tarjottavana? 

Sitä jään jännityksellä seuraamaan. 

Tästä tulee hyvä ja pitkäikäinen suhde.

Paska äiti vol.2

Absurdi tilanne. Meen tänään puhumaan päiväkotilasten äideille äitiydestä teemalla "paska äiti". Tuntiessani itseni juuri sellaiseksi. Kun juuri nyt tuntuu siltä, että olisin mieluummin kuka tahansa muu äiti kuin minä. Kun tuntuu, että en ole ollut siinä tehtävässä kummoinen. (Tunnistan tässä kyllä maailmakaikkeuden kieroutuneen huumorin, kiitos siitä.)

Tunnen epäonnistuneeni monessa asiassa. Kiroilen esimerkiksi edelleen, neljäntoista äitiysvuoden jälkeenkin kiroilen edelleen ja käyttäydyn kuin lapsi. Enkä ole onnistunut opettamaan arvojani lapselleni. Että olisi oltava kohtelias ja kiltti muille ihmisille. Ei saa nimitellä eikä loukata. Sillä hänhän ei sanoja säästele. Hän huutaa minulle että oot köyhä, oot ruma vanha kääkkä. Hän huutaa että oot huora. Hän huutaa että lampaatkin olis vielä elossa, jos et olis eronnu. Hän huutaa ääneen kaikki rumat ajatukset, jotka olen itsestäni ajatellut. Kaikki ne tuomitsevat sanat, jotka minussa itsessäni on. Miten hän näkeekin ne kaikki?

Ehkä en olekaan epäonnistunut. Mitä jos olenkin onnistunut? Mitä jos kasvatinkin erittäin tarkkanäköisen tytön? Tai mitä jos hän kasvatusyrityksistäni huolimatta kasvoi tarkkanäköiseksi tytöksi? Tarkkanäköiseksi ja rohkeaksi tytöksi, joka hajottaa minut nähdäkseni kaiken sisälläni olevan moskan paremmin? Mitä jos onkin niin, että hän luottaa minun rakkauteeni niin paljon, että uskaltaa huutaa ääneen kaiken sen pelon ja vihan minkä minussa näkee? Hän ei pelkää hylätyksi tulemista vaan antaa kaiken tulla esiin. Olenko siis sittenkin onnistunut? Koska kykenen antamaan anteeksi. Kykenen hyväksymään, että hän on sellainen kuin on, eikä sellainen kuin minä. Kykenen arvostamaan häntä sen johdosta. Olemaan ylpeä. Rakastamaan. Ihan helvetin paljon.

Mitä jos jonakin päivänä kykenisin antamaan itsellenikin anteeksi kaiken ja hyväksymään minut? 

Silloin hänellä ei olisi minulle enää mitään huudettavaa.

Opettajani ja minä

Älä usko mitä näet

Toukokuisena perjantai-iltana kuljin järven rantaan. Katse kiinnittyi tyynestä vedenpinnasta heijastuvaan kuvajaiseen. Siihen, miten tarkasti se toisti maiseman yläpuolellaan. Joskus tulee kirkkaita oivalluksia, silloin tuli.

Kun mieli on tyyni, todellisuus heijastuu siihen kaikkein selvimmin. Suurimman osan ajasta mielen pinnalla väikkyy monenlaista - tunteita, ajatuksia, luuloja, oletuksia, pelkoja, riemuja, ympäröiviä tapahtumia, ääniä, ärsykkeitä. Ja todellisuus heijastuu niiden läpi. Mitä enempi mielen pinta liplattaa, sen epäselvemmäksi todellisuus vääristyy. Tunnemyrskyssä on vaikea nähdä, onko totuutta puoliksikaan.

Älä siis usko mitä näet. Älä usko mielesi kuvajaista, ennen kuin se on täysin tyyni. Vasta tyynestä pinnasta kykenet peilaamaan sen hetkistä todellisuuttasi totuudenmukaisesti. Tyynestä pinnasta näet, mitä todellisuus sillä hetkellä sinun elämäsi vesiä vasten tarkoittaa. Mikä on totta. Sinulle.
Toisen vesi on taas ihan eri asia.

Jos olisin vesi

Jos olisin vesi,
olisinko vuolaana syöksyvä virta
vai vain pieni puro suvannon pohjalla, 

jonka yllä isot kalat kutevat.
Olisinko hiljainen ja huomaamaton puro,  

joka talvisin vetäisi jäisen riitteen ylleen kuin peitteen, vaimentaakseen kaikki äänet. 

Jäisinkö ihan hiljaa odottamaan tulevaa kevättä, 

salaa toivoen, 

ettei se tulisikaan katkaisemaan syvää hiljaisuutta. 

Olisinko vuolaana syöksyvä virta 

vai tyyni pinta joessa, jonka virtaus on jo loppunut. Nojautuisinko helpotuksesta huokaisten seinämään, ymmärtämättä, että se on pysäyttänyt liikkeeni 

ja estänyt minua kulkemasta kuten oli tarkoitettu. 

Tuntisinko turvaa, 

kun minun ei tarvitsisi koskaan ylittää sitä reunaa, 

joka syöksisi minut säälimättömästi kohti kiviä ja uppopuita. 

Nojautuisinko vain 

huokaillen keveitä kuplia kohti pintaa, 

niiden ollessa ainoat merkit,  

jotka voisivat paljastaa että olen. 

Jäisinkö siihen vai alkaisinko kokea paineen tunnetta, kun yhä enemmän ja enemmän kasautuisi mukanani samaan nurkkaan, seinämää vasten. 

Tuntisinko sittenkin suunnatonta helpotusta 

jos seinä sortuisi, 

räjähtäisi tuhansiksi pirstaleiksi tieltäni niin,  

että olisi mentävä, 

ehtimättä ajatella ainuttakaan ajatusta, 

antamalla paineen paiskata minut minne se ikinä mielisi, 

minne tahansa missä olisi minun mentävä aukko. 

Vaan mitä jos se ei sortuisikaan? 

Mitä jos olisin siellä syvällä eikä kukaan kuulisi eikä koskaan näkisi pienen pieniä kuplia pyörteen keskellä?Mitä jos jäisinkin sinne? 

Upoksiin. 

Alkaisinko rukoilla rankkasadetta? 

Pimeän pelko

Pelkäsin pienenä pimeää. Pelkäsin sitä pitkään aikuisenakin. Hämärässä huoneessa juoksin nopeasti peilien ohi, ettei siellä vain näkyisi mitään ylimääräistä. 

Olen aina ollut herkkä energioille. Olen tuntenut ilmapiirit nahoissani, tuntenut äkisti, että en olekaan huoneessa yksin ja yrittänyt olla niin, ettei mitään pahaa tapahtuisi. Olen rukoillut ja veisannut virsiä, ollut kiltti, yrittänyt myötäillä toisten tunteita ja mielipiteitä ja tukahduttanut omia tarpeitani ja mennyt lopulta raiteiltani monta kertaa. Olen yrittänyt kovasti olla kuten muutkin ja sulkenut sisäiseltä tiedoltani korvani. Tukahduttanut intuitioni ja turvautunut järkiperusteisiin. Olen herkällä korvalla kuunnellut kaikkea muuta paitsi sydäntäni, minkä vuoksi ajauduin elämässänikin suorittamaan ja kulkemaan kriisistä kriisiin. 

Kun vähitellen jättäydyin hiljaisuuteeni, pois aikaisemmista velvollisuuksista, aloin tavata ihmisiä, jotka tunnistin samankaltaisiksi. Tajusin, että olin vihdoin löytämässä hengenheimolaisia, joiden parissa ei tarvinnutkaan yrittää. Löysin yhä enemmän asioita, joita olin kaivannut elämääni. Sellaisia asioita, jotka olivat yhtä oman totuuteni kanssa. Löytöretkeilin intohimoisesti henkisen kirjallisuuden ja kurssien parissa. Kävin hoitajilla ja tapahtumissa. Ja mitä enemmän pyrin kohti valoa ja mitä herkemmiksi päästin jälleen aistini, palasi tuttu asia lapsuudesta luokseni. Pimeän pelko. 

Aloin suojautua pimeältä erinäisillä rituaaleilla, sellaisilla, mistä olin lukenut. Tee näin niin olet turvassa. Suojaa itsesi muiden haitallisilta energioilta näin ja näin. Ja mitä enemmän keskityin suojautumaan ja puhdistamaan kenttääni toisten energioista, sitä syvemmälle samaan vanhaan valheeseen astuin. Aloin jälleen suorittaa. Imin itseeni nopeasti henkisten piirien kirjoittamattomat säännöt, kuten aiemmassakin elämässäni. Mitä tulee syödä, mitä tunteita pitää välttää, mistä asioista vaietaan jne. Toimin siis edelleen pelosta käsin, ainoastaan eri piireissä. (Nöyrin anteeksipyyntöni Valoviestit -korttipakkani hankkineille sillä opastin jopa suojaamaan sen muiden energioilta - revi vaan se ohje jos se sinulla on.)

Elin todeksi viisaan opetuksen: mihin keskität energiasi, se lisääntyy. Mitä enemmän suojauduin pimeältä, sitä enemmän se minua kiusasi. Oli oltava parempi. Puhtaampi. Lempeämpi. Kärsivällisempi. Vanha tuttu egohan se siinä huuteli. Sama ego kuin aina ennenkin. Et kelpaa. Kuulutko muka joukkoon? Ehei. Ole vielä parempi tai jäät yksin. Vapaudu negatiivisuudesta, älä reagoi, ole henkisempi, tiedä kaikki. 

Koska aloin jälleen ajaa itseäni nurkkaan suorittamalla, heräsin. Tunnistin samat vanhat itsesyytökset, kun en vaan mitenkään riittänyt itselleni enkä täyttänyt mittapuita, joita imin kaikkialta itseeni. Se aiheutti häpeää. Aloin jälleen hakea uutta suuntaa ajattelutavalleni. Yhä enemmän suostuin, yhä vähemmän vastustin. Missä kohtaa muutos tapahtui? Otin ohjenuoran: pyrin toimimaan rakkaudesta käsin, en pelosta. Kenties sen seurauksena aloin hyväksyä ihmisyyden. Sen, että en olekaan pyhimys enkä enkeli. Olen ihminen. Minulla on keho, aistit ja tunteet ja niitä on tarkoitus käyttää. Hyväksyin, että olen ihmisenä aina keskeneräinen ja vaillinainen. Minulla on tunteet ja minä reagoin. Se on ok. Sen avulla voi oppia. Tajusin, että ainut asia, mitä on tarpeen puhdistaa, on omat kielteiset ajatuskuvioni, tukahdutetut tunteeni ja pelkoni.

Huomaan, että en ole enää pitkiin aikoihin kokenut tarvetta suojautua. Rukoilen edelleen, mutta eläen rukousta, eläen kiitollisuudessa. Koska olen sallinut ihmisyyden itselleni, olen oppinut sallimaan sen myös muille. Olen ottanut vastuun itsestäni ja tunteistani. Olen samalla kyennyt antamaan vastuun muille heidän asioistaan, heidän keskeneräisyydestään ja kipuilustaan pyrkimättä omalla käytökselläni ja toiminnallani muokkaamaan tilanteita "turvallisemmiksi". Rohkenin vähitellen katsomaan pimeyttä sekä itsessäni että muissa. Ja kas, taika tapahtui. Pelko poistui. En pelkää enää pimeää. En itsessäni enkä toisissa, en maailmankaikkeudessa, en kolikoiden kääntöpuolilla. Mikä ylipäätään edes on pimeää? Onko mikään itsessään pimeää, ennen kuin joku sen demonisoi? Uskon, että puhtaasti rakkaudesta käsin ja tietoisesti toimiessani pimeänä pidetyillä asioilla ei ole minussa minkäänlaista tarttumapintaa. 
Pelko on tarttumapinta, tee sille jotain.

Tiedän, että useat opettajat henkisen kasvun kentällä ajattelevat kanssani samoin. On aika murtaa harhakuvat ja pelon lietsominen. On lopetettava syyllistäminen ja pelkopohjaisten sääntöjen rakentelu. Olkoon rakkaus ja tietoisuus ainoa sääntömme. Se luo tilaa yksilöllisyydelle ja jumaluuden moninaiselle ilmentymiselle. Silloin kaikilla on mahdollisuus yltää parhaimpaansa. Me elämme samaa kolme deetä niin kauan, kun tuomitsemme ja kilpailemme paremmuudesta - edes itsemme kanssa. Salliminen, suostuminen, armo ja vastuullisuus vievät kohti rakkautta toisin kuin jatkuva pelkopohjainen kilvoittelu pyhyyttä kohti. Tekopyhyyttä, sanon minä. Oikea pyhyys on meissä sisällä. Meissä kaikissa. Se on jo meissä. Sitä ei tarvitse saavuttaa eikä ansaita ulkoisilla suoritteilla. Me olemme samasta alkulähteestä, samasta jumaluudesta lähtöisin, mutta ihmiskehoon asettettu, joten kunnioitetaan ja ilmennetään sitä. Eletään ilon ja rakkauden kautta ja tehdään asioita, jotka tuntuvat meistä kivoilta. Ollaan toisillemme armeliaita ja rakastavia. Se on meidän tehtävämme ihmisinä. Se kasvattaa valoa maailmassa.

Provosoivana loppukaneettina synnillä syyllistetylle kansallemme haluan sanoa: 
Ihminen. Elä. Soita, laula, vihellä, pelaa korttia, harrasta seksiä, juo olutta, ole kiukkuinen, kyllästynyt ja vaikea, sillä se ei sinusta paholaista tee, se tekee sinusta ihmisen. Elämä on kiehtova oppikurssi. Tutki ja kokeile, elä ja nauti ja opi kokemuksistasi. Ole tietoinen siitä, mitä teet ja toimi rakkaudessa - silloin kaikki on hyvin.

Totuus on tuolla ulkona?

Ei. Ei ole. Totuus ei ole kenenkään ulkopuolella. Totuus on sisällä. Sinun totuutesi on sinun sisälläsi ja minun totuuteni on minun sisälläni. 

Mikä kumma minutkin laittoi vuosikausia juoksemaan tietäjillä ja auttajilla vastauksia etsimässä? Miten ihmeessä siinä meni niin kauan tajuta, ettei kukaan toinen - ei elävä eikä henkiolento - voi kertoa minulle, mitä mun pitäis tehdä. Miten meni niin monta vuotta sen ymmärtämiseen, että minulla itselläni on kaikki vastaukset, jos vain suostun ne kuulemaan? Että minulla on vapaa tahto ja minulla on vastuu siitä, mitä tahdollani teen. Ja vaikka kuinka olisin halunnut heittää sen vastuun jollekin toiselle, jollekin, joka ois sanonut, että nyt meet ja teet näin, heräsin kerta toisensa jälkeen sen asian kanssa, että vastuu on ainoastaan minulla ja valinta on minun. 

Kaikki tietää sen tunteen, kun verkko kiristyy. Kun jokin polku on lähenemässä loppuaan ja alkaa aistia tulossa olevan muutoksen välttämättömyyden. Kun tulee tarve kiemurrella tai liikkua rauhattomasti. Kun levottomuus väreilee rinnassa ja pelottaa. Haluaisi pitää kiinni siitä, mitä on rakennellut vaikka tietää, että se kaikki on luhistumassa käsien alta pois. Ja jos pelko on siinä kohdassa suurempi kuin rohkeus, kaikki taatusti jossain vaiheessa luhistuu itsellään tai kovettuu kylmäksi ja kovaksi - itse siinä mukana. 

Minua on auttanut matkallani moni. Enkä halua tällä pohdinnallani väheksyä heistä ketään. Olen kohdannut vastuullisia auttajia, jotka ovat asettaneet peilin eteeni ja näyttäneet minulle minusta jotain, miltä olin sulkenut silmäni. Olen myös heitellyt lanttejani tyhjyyteen kyselemällä neuvoja tahoilta, jotka ovat lukeneet minulle kaikki pelkoni tulevaisuudenkuvinani. Onneksi tein aina toisin kuin he sanoivat. Eli tavallaan se oli tarpeellista ja palveli. Kuulin kaikki pelkoni toisten suusta ja totesin, että ei, niinhän se ei tule menemään. Minä luon toisin. Ja niin loin. 

Se, mitä haluan nyt tuoda esiin on, että me olemme oman elämämme luojia. Emme oikeasti tarvitse ketään muuta sanomaan, mikä on meille parhaaksi. Emme ole kohtalon kourissa ajelehtivia ajopuita, emme olosuhteiden uhreja vaan toimijoita ja tekijöitä. Meillä on aina mahdollisuus valita vähintäänkin se, miten asioista ajattelemme. Annammeko oman sisäisen pelottelijamme pelotella meidät kumoon unelmiemme edessä? Annammeko ulkopuolisten tahojen sitoa siipemme uhkakuvillaan? 

Valitkaa viisaasti, mitä sanoja kuuntelette ja keiden oppeja seuraatte. Kuunnelkaa niitä, jotka rohkaisevat, sillä rohkeutta me kaikki tarvitsemme. Hakeutukaa sellaisten auttajien luokse, jotka auttavat teitä kuulemaan teidät itsenne paremmin. Sitä minä yritän sanoa. Sillä totuus on teissä sisällä. 

Minä uskon, että meidän jokaisen sydämessä on pala Jumalaa. Kipinä, joka on kaiken luomisen lähde. Kun me luomme suuren suunnitelmamme mukaisesti, kipinä kasvaa liekkiin ja kun pelkäämme ja väistelemme, se hiipuu. Sen me koemme ihmisyydessä tunteina. Tunteet on meidän kompassina täällä. Mikä tuntuu hyvältä ja tärkeältä? Mikä tuntuu pakolta ja velvollisuudelta, ei lopulta rakkaudelta laisinkaan? Sinä tiedät.

Oodi rohkeudelle

Oi, rohkeus! Rakastajani! 

Jota pelkään ja kaipaan, kun tunnen itseni heikoksi. 

Oi rohkeus, rohkeus, 

ota minut mukaasi ja vie pois epävarmoilta vesiltä, 

liukkailta kiviltä ja heikoilta jäiltä. 

Ota minut vahvoille käsivarsillesi ja näytä minulle, miten kaunis ja hyvä olen. 

Vie minusta pois se luulo, etten selviäisi. 

Vie pois kaikki kauhun harhakuvat ja sano, että uskallan kuulla totuuden jota sisimpäni huutaa. 

Suo minulle suojasi silloin, kun tulpat putoavat korvistani ja totuuden ääni viiltää. 

Silitä silloin hiuksiani ja kuiskaa, 

"Kuulit oikein." 

Työnnä rohkaisevasti minua eteenpäin, kun jalkateräni alkaa hapuilla ja epäröidä seuraavaa askelta. Hymyile minulle rohkaisevaa hymyäsi. 

Seiso selkäni takana niin, että tunnen läsnäolosi. 

Oi rohkeus, rakastajani!

Autuaita ovat tietämättömät

Olen uinuva leijona, pentu vielä. 

En vielä tiedä, miten tulisin karjumaan olemassaoloni puolesta, 

laumani puolesta. 

Miten varmistaisin, ettei yksikään jälkeeni tuleva 

joutuisi kulkemaan niin kivikkoista tietä kuin minä kuljin, 

vaan saisi olla vapaa alusta asti. 

Aivan vapaa.

Mutta nyt olen vielä pentu ja nautin valonsäteistä kuononi päällä. 

Suljen silmäni ja näen itseni leikkimässä riehakkaasti muiden joukossa. 

Autuaan tietämättömänä. 

Dreammaker

Järjestämme yhtiökumppanini kanssa AnNea -tilaisuuksia, jotka on tarkoitettu rakkaudellisiksi läsnäolon hetkiksi osallistujilleen ja niiden sisältö pitää meitä aina jännityksessä viime metreille saakka. Koska toimimme intuition varassa, saattaa tapahtumat olla meillekin yllätyksellisiä. Totaalisen yllätyksen koin itse viime perjantaina, kun työtoverini vetäessä meditaatiota osallistujille sisältäni lähti syntymään laulu englannin kielellä, jonka tunsin olevan suhteellisen raskasta rockia. Se äijä laulaa tätä mun päässä vieläkin. :D 

Dreammaker, timebraker

Dreammaker, timebraker

No time, no vision

Only love, ambition.

It's going to grow,

feed your seed

It's going to grow everything you need.

Dreammaker, timebraker

It's all there 

already

Be steady stay still

Then run, run as fast as you will!

Dreammaker, timebraker

It's all yours

already

yours already

Bend time, it's all fine.