Tunnen epäonnistuneeni monessa asiassa. Kiroilen esimerkiksi edelleen, neljäntoista äitiysvuoden jälkeenkin kiroilen edelleen ja käyttäydyn kuin lapsi. Enkä ole onnistunut opettamaan arvojani lapselleni. Että olisi oltava kohtelias ja kiltti muille ihmisille. Ei saa nimitellä eikä loukata. Sillä hänhän ei sanoja säästele. Hän huutaa minulle että oot köyhä, oot ruma vanha kääkkä. Hän huutaa että oot huora. Hän huutaa että lampaatkin olis vielä elossa, jos et olis eronnu. Hän huutaa ääneen kaikki rumat ajatukset, jotka olen itsestäni ajatellut. Kaikki ne tuomitsevat sanat, jotka minussa itsessäni on. Miten hän näkeekin ne kaikki?
Ehkä en olekaan epäonnistunut. Mitä jos olenkin onnistunut? Mitä jos kasvatinkin erittäin tarkkanäköisen tytön? Tai mitä jos hän kasvatusyrityksistäni huolimatta kasvoi tarkkanäköiseksi tytöksi? Tarkkanäköiseksi ja rohkeaksi tytöksi, joka hajottaa minut nähdäkseni kaiken sisälläni olevan moskan paremmin? Mitä jos onkin niin, että hän luottaa minun rakkauteeni niin paljon, että uskaltaa huutaa ääneen kaiken sen pelon ja vihan minkä minussa näkee? Hän ei pelkää hylätyksi tulemista vaan antaa kaiken tulla esiin. Olenko siis sittenkin onnistunut? Koska kykenen antamaan anteeksi. Kykenen hyväksymään, että hän on sellainen kuin on, eikä sellainen kuin minä. Kykenen arvostamaan häntä sen johdosta. Olemaan ylpeä. Rakastamaan. Ihan helvetin paljon.
Mitä jos jonakin päivänä kykenisin antamaan itsellenikin anteeksi kaiken ja hyväksymään minut?
Silloin hänellä ei olisi minulle enää mitään huudettavaa.
 |
| Opettajani ja minä |
